Elokuvia

Mua vaivaa sisäinen ääneni, joka on kuiskaillut minulle jo monta tuntia putkeen, että mun täytyy kirjoittaa blogia. En nimittäin yhtään tiedä mitä kirjoittaisin. Mutta koska en halua enää taistella sen sisäisen pikkuveikon kanssa, kirjoitan jotain ajatuksia elokuvista, joita olen katsonut lähiaikoina.

En todellakaan osaa kirjoittaa mitään elokuva-arvosteluja, joten älkää sellaisia odottako. Kirjoitan vain omia ajatuksia ja tunteita leffoista. Ehkä vielä joku päivä haluttaa katsoa joku näistä leffoista uudestaan tämän blogin ansiosta.

Toy Story 3 on leffa, jota on kehuttu paljon. Itselläni ei ollut oikein mitään hajua, minkä tyylinen kyseinen teos voisi olla, sillä en ole katsonut aiempia Toy Storeja. Tiesin pelkästään, että kyseessä on animaatio, josta monet ovat tykänneet. Ja niin tykkäsin kyllä minäkin! Elokuva oli mukaansatempaava, ja aika vierähti sen parissa todella nopeaa. Se oli hupaisa leffa, minkä voi katsoa perheen nuorukaiset sekä aikuiset.Kuva on täältä

The Town tuli katsottua myös. Minulla oli epäilykseni leffaa kohtaan, sillä en katso mitään tuon tyyppistä kovinkaan usein. Se kuitenkin yllätti minut positiivisesti, ja pidin elokuvasta melko paljon. Seki sai minut mukaan seikkailemaan juonensa kiemuroihin. Odotin kokoajan mitä tapahtuu seuraavaksi ja jännitin päähenkilöiden puolesta. Paljastan nyt neitimäiset puoleni, mutta The Townin jälkeen sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa ja kädet tärisi (vielä parin tunnin katsomisen jälkeenkin). En kyllä katso enää yhtäkään tuon tyyppistä elokuvaa yksin.Kuva on täältä

Kolmantena voisin esitellä elokuvan The Kids Are All Right. Hauskaa, kirjoitin tuon ja pääni tyhjeni täysin. En tiedäkään enää mitä kirjoittaa. Se oli ihan humoristinen välillä ja näin, mutta en kestä sitä tapaa, kun puhutaan niin ettei avata suuta! Jos elokuva on todella hyvä, en monesti lopussa enää huomaa asiaa, mutta tässä se häiritsi tosi paljon. Vaikka leffassa käsiteltiin melko vahvoja emootiota, ne ei eskeytynyt minuun, sillä häiritsi se, ettei ne avannut suuta puhuessaan! (Nyt kyllä hieman yleistin, nimittäin ei kaikki hahmot tehnyt niin.) Olen kuitenkin sitä mieltä, että leffa oli katsomisen arvoinen. Kuva on täältä

Viimeisenä mielessäni on elokuva nimeltään The Bridges of Madison County, joka onkin hieman vanhempi tuotos. Olen romanttisten elokuvien suurkuluttaja, joten tämä leffa valtasi sydämeni. Tunteet nousivat pintaan kyseistä leffaa katsellessa, ja näyttelijäsuoritukset olivat päätä huimaavia. En oikeastaan osaa tästäkään sen enempää sanoa, mutta tämä hiljaisuus on positiivinen. Olen varma että katson tämän elokuvan vielä vanhempana uudestaan.Kuva on täältä

Minä mikkään rouva ole!

Tämä on taas niitä kivoja päiviä kun kaikki hymyilyttää ja näyttää kauniilta, mutta huonona puolena on älytön väsymys. Nukuin viime yönä vain kolmisen tuntia, niinpä nyt meinaa hieman uninen olo olla.

Sain tänään puhelinsoiton päivällä. Minun ilmoitukseni lastenhoitoavusta oli huomattu! Eräs nainen soitti, että hänen lapsi tarvitsisi aina välillä hoitajaa, joten olisinko halukas sellaiseen hommaan. Tietenkin olen! Sain sitten heti tänään aloittaa. Olen nyt taas ihan innoissani! Sain sittenkin jollakin tavalla hommattua itselleni melko paljon lastenhoitokokemusta. :)

Olen käynyt toisessakin perheessä hoitamassa heidän lapsiaan. Olen kyllä sielläkin viihtynyt tosi paljon. Ei kyllä voi yhtään valittaa.

Tänään sain myös kuulla jotain, mitä ei nuoret korvani tahdo kuulla. Nimittäin virkkeen: "Hyvää joulun odotusta, ROUVA!" Anteeksi MITÄ?! En minä nyt sentään niin vanhalta voi näyttää!!!

Reilu kerho kokoontuu

Juttelen kaverini E:n kanssa:
Minä: Tässä kuvassa jalkani näyttää jotenkin epämuodostuneen ohuelta. (Näyttää kuvan)
E: Se on vaan tuo asento, mikä tekee tuon efektin.
Minä: Mut tässä kuvassa jalkani on jo ihan normaalin muotoinen. (Näyttää toisen kuvan)
E: No on se tuossaki kyl ihan oudon näköinen.
Minä: Kiitos.
E: Huh, näytät vanhalta!

On se hyvä, että sanotaan ainakin asiat suoraan.

Elämäntilanteeni

Istuin eilen pimeässä huoneessa ja pohdin elämääni. Yhtäkkiä mieleeni välähti kuva, jonka päätin tänään tehdä. Siitä ei tullut ihan täydellinen (mielessäni se näytti paremmalta), mutta elämäntilannettani kuvaa nyt melko hyvin tämä kuva:

Valokuvia

Innostuin tässä yksi päivä googlettaan erilaisia kuvajiaa. Tutkin heidän nettisivuja ja päädyin taas siihen tulokseen, että löysin aivan mahtavan kuvaajan. Hänen nimi on Florian Ritter, ja hän taitaa olla ihan tunnettu ihminen, mutta koska itse en harrasta tätä alaa, en tiennyt kyseisestä herrasta mitään. Rakastuin kuitenkin hänen ottamiin kuviin!

Tämä on ehdottomasti yksi lempikuvistani häneltä. Aivan mahtava, tunnelmallinen valokuva!

Kannattaa käydä vierailemassa hänen nettisivuillaan, niin näkee muitaki hienoja otoksia.

Valokuva on täältä

Viikon fiilikset kuvana

Kuva on otettu täältä

Tajunnanvirtaa

Tämä viikko on ollut erilainen viikko kuin edelliset. Tämä viikko on ollut samanlainen viikko kuin edelliset. Minä en ole saanut aikaiseksi sitä, mitä olin suunnitellut. Minä olen saanut tehtyä asioita, joista olen ylpeä. Olen tehnyt myös asioita, joista en ole erityisen ylpeä.

Tällä viikolla olen tuntenut. Olen tuntenut paljon kaikenlaista... Kivusta iloon.

Tänään oli erilainen päivä. Tänään oli hieno päivä. Tänään oli myös surkea päivä. Aamulla menin töihin. Töissä meni mahtavasti, sai nauraa, sai komentaa, sai pelata, maalata, askarrella ja ulkoilla ja juosta ja nauraa ja huutaa ja suuttua ja iloita. Oli hienoa!!!

Olen myös ehkä saanut niin sanotusti toisen työpaikan. Saan käydä hoitamassa pari lasta heidän kotona. Olen ihan innoissani asiasta ja haluan äkkiä päästä tekemään sitä! Tottakai tykkään olla päiväkodissa, ja tulen jatkamaan sitäkin työtä, mutta tässä kyseisessä tilanteessa pääsisin tutustumaan lähemmin itse au pair hommaan. Tietäisin hieman paremmin, millaista on toimia vain parin lapsen kanssa. Ja tuossa ei ole samantyylisiä rajoja kuten päiväkodissa. Tarkoitan siis sitä, että voi lähteä puistoon tai kauppaan lapsien kanssa. Voi käydä heidän kanssaan teatterissa tai mennä kahvilaan. Tarhassa ollaan jumitettu yhteen pieneen alueeseen.

Tällä viikolla olen katsonut elokuvia. Eat Pray Love oli ihan hyvä. Se ei vaan oikein herättänyt mitään tunteita. Ainoa mitä se herätti, niin kamalan matkakuumeen. Minun jalat kun ei muutenkaan tahdo haluta pysyä paikoillaan, niin se elokuva sai jalkani ihan vapisemaan. Löysin sitten leffan jälkeen itseni katsomassa lentoja eri puolille maapalloa.
Kuva on täältä

Tänään katsoin elokuvan Twelve, en itseasiassa osaa sanoa mikä siinä elokuvassa oikein viehätti, mutta tykkäsin siitä. Leffa oikeastaan ärsytti, se tuntui välillä todella naurettavalta, mutta silti siitä piti. Oli se loppujen lopuksi aika koskettava. Ja sekin, että jollakin omituisella tavalla se elokuva jopa sai todellisen fyysisen pahan olon minussa...

Jossakin vaiheessa viikkoa katsoin elokuvan The Social Network, josta en oikeastaan osaa sanoa yhtään mitään muuta, ku että katsoin sellaisen. Se oli hyvin mitäänsanomaton leffa.

Tällä viikolla olen myös yrittänyt kirjoittaa kirjettä. Tällä viikolla en saanut kirjettä valmiiksi. Tämä viikko on jo loppumassa. Kirje lojuu keskeneräisenä pöydälläni muiden yhtä tärkeiden papereiden joukossa. Kirje, jota on niin vaikeaa kirjoittaa...

Tämä viikko on ollut hieno viikko! Tämä viikko on ollut kamala viikko! Tämä viikko on ollut elämisen arvoinen viikko!

Tauko

Jälleen kerran olen ollut hieman laiska kirjoittelemaan blogia. Johtunee ehkä siitä, että minulla ei ole ollut yhtään mitään asiaa. Tällä hetkellä tuntuu jotenkin tosi tyhjältä, eikä mikään saa mua mahdottoman surulliseksi, mutta ei vastapainoksi myöskään todella iloiseksi. Kaikki tuntuu pelkältä jatkuvalta olemiselta.

Jennan lähdettyä osa minua taisi lähteä hänen mukaan. Tämä toinen osa jäi tänne Ouluun kaipamaan tätä iloista ja ihanaa tyttöä.

Mitä kirjoitan seuraavaksi, tulee olemaan ristiriidassa aikaisemman tekstini kanssa, mutta se onkin ollut melkein ainoa voimakas tunne, mitä olen parin viimeisen kuukauden aikana kokenut. Katselin kuvia, mitä Jenna vihdoinkin sai lisättyä nettiin. Ne oli todella kauniita, mutta ette usko sitä riemun, surun, ilon, ikävän ja kaipuun tunnetta kun näin tämän kuvan:

Tuota tunnetta on melkein mahdoton kuvata. Istuin vaan hiljaa ja katsoin yllä olevaa kuvaa. Yhtäkkiä huomasin että kyyneleet valuu poskiani pitkin.

Tuo kuva on tosiaan Jennan ottama.

Olen myös huomannut, miten älyttömän paljon kirjoittaminen tökkii minulla viime aikoina. Olen yrittänyt kirjoittaa yhtä kirjettä jo elokuusta lähtien, ja se edelleen keskeneräisenä lojuu laatikossani. En vaan ole tyytävinen kirjoittamaani, enkä löydä sopivia sanoja kuvamaan tunteitani. Mainitsemani ongelma on aika iso syy siihen, miksi en ole kirjoittanut blogiakaan.

Nyt olen sitten syyslomalla, mutta tämäkään ei tunnu miltään, niinkuin ei koulussa käyntikään. Tänään illalla olen menossa Helsinkiin ja sen jälkeen jään muutamaksi yöksi Pulkkilaan. Sitten aika lailla loma jo loppuukin, ja palaan takaisin koulun penkille.

Rallikuski

Eilen oli koitanut se päivä, jolloin tämä tyttö sai ajokortin. Nyt on sitten tällä planeetalla ainakin yksi kuski lisää, ja senpä takia varotan kaikkia: olkaa nyt tarkkana liikenteessä, jos näette minut, paetkaa äkkiä paikalta, niin ehkä säilytte hengessä!


Totta puhuen, olen tosi innostunut ajamisesta ja olen oikeesti ihan varovainen liikenteessä. Auton vaihto oli melkoinen järkytys, enkä ole vieläkään tottunu siihen, miten mahottoman kovasti meidän autossa pitää painaa kaasua, jotta se johonki suuntaan liikkuisi. Siinähän melkein meinaa jalkalihakset kipeytyä. Kaikista eniten kuitenkin jännittää sitte, ku Jenkeissä joutuu ajamaan. Eri auto, ehkä automaattivaihteinen, ja sitte vielä ihan eri ympäristö. Mutta eiköhän sitä ihminen kuitenkin totu joka asiaan.

Kuva on googlesta.

Some things I want to do in the USA

Aika hauskaa, että mietin jo tässä vaiheessa tällaisia asioita, vaikka vielä ei todellakaan ole varmaa saanko perhettä USA:sta eli pääsenkö sinne siis ylipäätään. Olen kuitenkin aika haaveilijasielu, niinpä haluan jakaa kanssanne jotakin asioita mitä haluaisin tehdä Jenkeissä.

Haluan...
1. käydä jonkun ison julkkiksen konsertissa
2. käydä huvipuistossa (vähän isommassa kuin Särkänniemi)
3. lentää kuumailmapallolla
4. käydä katsomassa/kuuntelemassa stand up comedya
5. käydä katsomassa koripallopelin
6. käydä katsomassa muitakin pelejä (socceer, football, baseball)
7. olla jonkun TV-ohjelman yleisönä
8. vierailla museioissa ja eläinpuistoissa
9. lukea joku todella hyvä kirja (jep... En onnistu tekeen sitä täällä, niin toivottavasti onnistuu toisella puolella maapalloa)
Sitten listaan myös muutamia paikkoja, missä haluaisin vierailla (pysyen USA:n rajoissa).

1. New York City (ahhh, se on vaan niin pakko nähdä)
siinä samalla haluan käydä katsomassa Vapaudenpatsaan, kiivetä Empire State Buildingiin ja katsella miltä Manhattan näyttää ylhäätä päin sekä tietenkin käydä Central Parkissa (etc. etc. etc.)
2. Los Angeles (pakkohan se on ainakin yks kuva ottaa Hollywood-kyltin kanssa)
3. San Francisco (tahtoo sellaisen ratikan kyytiin!)
4. Las Vegas (enkä aijo tuhlata kaikkia rahojani kasinoon)
5. Washington D.C. (pitäähän sitä nyt pääkaupungissa käydä)
6. Philadelphia (meillä on siellä tuttuja)
7. The Grand Canyon (ahhh...ei mitään lisättävää)
8. The Niagara Falls (no, eipä tähänkään tarvi muuta lisätä)

Tässäkin on tietenkin vain murto-osa niistä paikoista, missä haluaisin vierailla. En kuitenkaan välttämättä ihan ehdi kaikkialla käymään, mutta toivottavasti tulen valloittaman edes osan paikoista listallani.Kuvat on googletettu.

"Tuuli tuule sinne missä muruseni on
Leiki hetki hänen hiuksillaan
Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin
Kerro, häntä ootan yhä vaan"

One step closer

Maanantaina oli au pair-info. Sain asiasta viestin joskus keskellä päivää ollessani historian tunnilla. Hieman ihmettelin, miten tässä näin tapahtui, nimittäin sähköpostiini ei yhtäkkiä enää vastattu, niin ajattelin että ne päätti ottaa minuun yhteyden vasta sitte kun on oikeesti sen ajankohta. Nyt kuitenkin kävin siellä infossa. Jännitti aluksi ihan kamalasti, varsinkin kun infon jälkeen piti olla haastattelu sekä suomeksi että englanniksi. Se englannin kielellä puhuminen ventovieraille ei vielä suju ihan mutkitta. Tai no, kyllä... Jos ei tarvitse samalla yrittää olla edustava (...ja selvinpäin).

Kävelin pääkirjastoon vettä hiuksista ja vaatteista valuen. Tietenkin sinä päivänä satoi vettä, ku piti yrittää olla mahdollisimman asiallisen näköinen. No, käpöstelin sitten kahvilaan, ja siellä istui jo kaksi tyttöä ja itse infotäti. Hän sitten kyseli muutaman kysymyksen ennen itse infon alkua. Siinä vaiheessa me saimme esittää kaikki mieltä painavat kysymykset. Infon jälkeen sitten oli haastattelu. Ja loppujen lopuksi mielestäni suomeksi käyty keskustelu oli paljon vaikeampi kuin englanniksi. Muutamat kysymykset olivat yllättävän vaikeita. Aina sitä kuitenkin jotain sanottavaa keksi.

Nyt on kuitenkin tosi siisti olo! Tuntuu että on paljon lähempänä unelmaa ja tämä vuosi ei tunnu ajalta eikä miltään. Kohta sitä ollaan jo heilumassa (tekemässä töitä) toisella mantereella! Tämä vuosi on muutenkin täynnä ohjelmaa, niin se menee varmasti todella nopeaa.

Can there be love without trust?

Tuli vaan mieleen... Ja jäin pohtimaan asiaa hetkeksi. Olen sitä mieltä, että luottamus on tärkeintä suhteessa. Se on koko suhteen tukirakenne. Mutta mitäpä mieltä te olette asiasta?

En ole postaillut mitään pitkään aikaan, koska rakas serkkuni tuli luokseni käymään, ja ennen kuin hän lähtee takasin en ole mitään tänne kirjoittamassakaan. Aika lailla kaikki aika menee hänen seurassa nyt.

Myöhemmin kun serkkuni ja paras ystäväni lähtee omille teille, mulla ei ole mitään tekemistä, joten tänne tulee varmasti hyvin usein uutta tekstiä. Ajattelin vain varottaa.

No stress

Kamala stressi iski päälle, koska yhtäkkiä heräsin todellisuuteen, ja tajusin etten kerkeä tehdä yhtään mitään, mitä olin aikomassa tehdä! Tajusin, että kohta alkaa jo koulut (elin siinä toivossa ettei ne alkais ikinä), ja minulla on kirjoitukset edessä. Valitettavasti en ole lukenut niihin vielä yhtään. Mutta ei kait siinä, ku ei mulle oo laskuakaan niistä vielä tullu. Kaikille muille kuitenkin on. Hmm... Ei muuta ku huomenna laittamaan sähköpostia yo lautakunnalle, että missä minun laskuni viipyy. Samalla käyn autokoulua (edelleen), ja tavoitteena oli, että saan viimeistään elokuun alussa kortin, mutta taitaa nyt tavotteet jäädä sivuun, sillä hyvä, jos saan ees jouluun menneessä kortin. Että vielä voitte olla ihan rauhassa liikenteessä. Huomasin myös, että jos en ala nyt kunnolla tekeen lastenhoitotyötä en välttämättä pääsee tekemään au pair hommia ens vuonna, ja se on kuitenkin tällä hetkellä yks isoimmista projekteista, joten on pakko alkaa pikkuhiljaa ottaa itteä niskasta kiinni. Kaikki ois hyvin, jos mun serkku ei olisi ens perjantaina tulossa meille. Nyt kuulostan ilkeältä, mutten tarkoita tuota sillä tavalla, miten sen voi tajuta edellisestä virkkeestä. Olen ihan oikeesti tosi iloinen ku hän tulee, ja odotan häntä todella paljon. Olen odottanu jo päälle neljä vuotta. Mutta se tässä onki ongelma, haluan viettää hänen kanssaan aikaa, mutta ku sitä aikaa ei oikeen ole. Tai ainakin juuri nyt tuntuu ettei ole.

P.S. Kuitenkin kohta olen taas hyvin onnellinen miten paljon hommaa mulla on, ja kerkeän tehä nuo kaikki ajoissa, mutta juuri nyt stressattaa jotenkin ihan hirveänä.

Tutkimuspäivä Kroatiassa

Heräsin uskomattomaan tunteeseen. Katsoin ympärille eikä missään näkynyt tuttua isoa ikkunaa, josta näkyy havupuita, eikä kuulunut tuttuja ääniä toivottelemassa hyvää huomenta. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä tajusin olevani Kroatiassa! Nousin ylös ja menin terassille ihmettelemään kaikkea ympäröivää sanoinkuvamatonta kauneutta.

Koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia ensimmäiselle kokonaiselle päivälle Dubrovnikissa, aloimme miettiä mitä voisimme tehdä. Lopputulos oli, että menemme kiertämään meidän ns. saarta eli Lapadia. Katselimme karttaa ja päätimme reitin.

Lähdimme kävelemään tätä lumoavaa reittiä, ja otin taas miljoonia kuvia.Meille sanottiin että koko saaren kiertämiseen menee noin 45 minuuttia. Meillä meni yhden tien kävelemiseen varmaan enemmän kuin tunti. Okei, me pysähdyimme ja kävimme ostoksilla, me pysähdyimme ja otimme kuvia, me pysähdyimme kahvilaan ja joimme pirtelöä, mutta silti! Ei tuon saaren kiertämiseen voi mitenkään mennä VAIN 45 minuuttia.

Dubrovnik on todella hehkeä kaupunki. Sen on tainnu huomata muutki ku minä, nimittäin siellä on tosi paljon turisteja. Minä en kuitenkaan välittänyt siitä, vaan olin kiinnittänyt huomiota luonnon kauneuteen. Siellä oli niin paljon erilaisia kukkia. Minä ku tykkään kuvata sellaisia, oli ihan pakko aina pysähtyä ja ottaa jokaisesta vähäki erikoisemmasta kukasta kuvan (ei sen tarvinnu ees olla erikoinen).Näin pikkuhiljaa kuljimme eteenpäin ihmetelleen kaikkea ympärillä olevaa ja nauttien eteläisestä auringon lämmöstä. Tai no, toiset nauttii ja toisia ärsytti että oli niin kuuma.Kohta meille kuitenkin tuli stoppi. Meidän kävelemäämme tie päättyi ja siitä piti jatkaa toiselle tielle, jotta pääsisimme taas jatkamaan rantakadua pitkin kiertämään saarta. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ollut. Päädyimme siihen tulokseen, että käännymme vasemmalle. Siellä meitä vastaan tuli ranta.Rannan loputtua myös tie loppui, joten meidän oli käännyttävä takaisin. Menimme samaan paikkaan, missä meille tuli aluksi stoppi ja katselimme hieman karttaa. Sen opastuksia ei kukaan meistä tajunnnut. Jatkoimme kuitenkin matkaa toiseen suuntaan, vastaan tuli parkkipaikka ja tosi omituinen iso tie, missä ei kulkenut oikeen ketään. Kuljimme tietä vähän aikaa (ja se muuten meni kokoajan ylöspäin) ja päätimme että käännymme takasin, ettei vaan päädyttäis johonki tosi ihmeelliseen meille paikkaan. Menimme siis samaa reittiä takaisin kämpille.

Illalla ajattelin, etten jaksa kokoajan käydä syömässä samalla pääkadulla, ja ehdotin että menisimme tutkimaan uusia paikkoja. Siinä oli taas seikkailua kerrakseen, ku se katu, joka kartan mukaan jatkui, haarautuiki kahtia. Mentiin ensin tutkimaan toista haaraa, joka johti koulun pihalle, sitten mentiin toista haaraa, joka oli todella jyrkkä alamäki ja tie oli hiekkanen (kaikki naiset oli korkkareilla). Yritimme siinä olla rikkomatta jalkojamme ja lopputulos oli se, että päädyimme jonkun talon takapihalle. Jaaha, piti siis nousta se tie takasin. Nousimme sen, ja silloin H huomasin että lähellä oli portaikko. Päätimme tutkia, oisko se oikea reitti. Ja sehän oli. Ainoa vaan että ne portaat eivät tahtoneet loppua missään vaiheessa. Niitä oli valehtelematta varmasti satoja. Päästyäämme alas kävimme pienellä kävelyllä ja yritimme löytää joku ravintola, mihin voisi mennä syömään. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt ja ainoa paikka, missä vois käydä syömässä oli joku tyhjillään oleva hampurilaispaikka. Ruoka ei todellakaan ollut parhainta laatua, mutta ainakin saimme tutkia uusia paikkoja!

Koska kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, tässä vielä muutama kuva illasta.

Nuo puut on mun mielestä kivat!Tässä vain muutama niistä sadoista portaista.Tähän päättyi meidän ensimmäinen päivä lämpimässä Dubrovnikissa.

Matka Kroatiaan

Juhannus meni sen verran riehakkaissa merkeissä, että lauantaina vietin päivän kotona kärsimässä älyttömästä päänkivusta. Siinä samalla piti vielä yrittää pakata tavarat matkaan. Sain lainata matkalaukkua J:lta (minulla ei nimittäin ole omaa, pitäis kait semmonenki hankkia). Aluksi luulin matkalaukun olevan liian pieni, mutta loppujen lopuksi sain tungettua kaikki tavarani siihen.

Lähtö tuli sunnuntaina 27. kesäkuuta, kun lähdimme ajamaan Lahteen. Automatka sujui todella hyvin, eikä edes tullut huono olo. Nukuimme yhden yön Lahdessa, ja aamulla muistaakseni seitsemän aikoihin matka jatkui kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Matkalla sinne minua alkoi jännittää todella paljon ja tunsin älyttömän sydämentykytyksen. Jännitys hieman lakkasi kun pääsimme parkkipaikalle ja jatkoimme siitä parkkibussille päin. Kohta olimme jo lentoasemalla jonottamassa matkatavaroiden tarkastukseen. Vaikka olin kokoajan hieman pihalla mitä seuraavaksi pitää tehdä, kaikki meni kuitenkin todella hyvin. Ainoa ongelma oli se, että koneeseen oli myyty liikaa lippuja, ja koska meillä oli liput ilman paikkoja, piti hieman säätää niiden kanssa. Sen takia istuimme kaikki hieman jännittyneenä pääsemmekö me sittenkään viettämään meidän lomaa vai ei. Onneksi pian kuitenkin saimme lippumme, nyt paikkojen kanssa. Se vaan, että emme saaneet vierekkäisiä paikkoja, mutta onneksi sain istua ikkunan vieressä.

Vaikka minua on peloteltu tosi paljon lentokoneella matkustamisesta, minun mielestä se oli todella siistiä! Ei pelottanu missään vaiheessa, ja tykkäsin katsella maisemia ja hattarapilviä ylhäältäpäin. Ennen ku pääsimme Kroatiaan, piti tehdä välilasku Budapestiin. Siellä söimme ja odottelimme seuraavaa lentoa. Jatkolennolla saimme jo vierekkäiset paikat, ja minä menin taas ikkunan viereen istumaan. Matka meni TODELLA nopeasti, en kerennyt edes kunnolla tajuta missä olen, ku olimme jo laskeutumassa.
Oli tosi jännää huomata kuinka maisemat vaihteli eri paikoissa. Suomessa maisemat oli sinivihreitä, paljon metsää ja vesistöjä. Euroopassa taas pellot veivät suurimman osan maapinta-alasta ja järviä oli todella vähän. Kroatiassa taas näkyi paljon vuoristoa.
Kohta olimme jo Splitin lentokentällä. Passitarkastuksen jälkeen saimme heti matkatavaramme ja H meni selvittämään asioita autovuokraamoon. Odottelun aikana oli pakko ihailla kaikkea mahdollista, mitä vaan pysyi ihailla. Sisälläni kaikki kahisi, olin niin iloinen kaikesta näkemästäni, että melkein itketti. En todellakaan voinut uskoa olevani Kroatiassa. Kaikki tuntui unelta. Itseasiassa nyt reissun jälkeen on aika samanlaiset sekavanmahtavansurulliset fiilikset, ja tuntuu siltä ku kaikki olisi ollut pelkkää unta.

Jo Splitin lentokentällä oli aivan pakko ottaa kuvia palmuista (tiedän, teijän ei oo niin jännää katsoa kuvia palmuista, ku ei niitten kait pitäis niin ihmeellistä olla, mutta ku ne on ihania!).
Lämmin oli, ja pitkät farkut tuntui hieman hiostavilta. Jonkun ajan kuluttua pääsimme autoon ja matkan piti jatkua Dubrovnikkiin. Meillä oli kuitenkin hyvin sekavat ajo-ohjeet hallussamme, emmekä yhtään tiedetty mihin pitää ajaa. Pohdimme asiaa jokunen hetki polttavan kuumassa autossa jatkoimme sinne, mikä meidän mielestä näytti parhaammalta vaihtoehdolta. Kohta tiellä alkoi ilmestyä tieviittoja, jotka kertoi (ne siis tosiaan puhui meille :D) että olimme menossa oikeaan suuntaan. Autossa olin kokoajan nokka kiinni ikkunassa ja kuvasin henkeäsalpaavia maisemia (tiedän ikkunan kautta otetut kuvat ei oo niin kovin siistejä, mut minkäs teet,ei sitä maltannu vaan paikoillaankaan istua).
Tiet olivat todella mutkikkaita ja yleisin nopeusrajoitus oli noin 60-70 km/h. Sen takia parin sadan kilometrin matka Splitistä Dubrovnikiin jatkui melko kauan. Pian kuitenkin pääsimme päämääräämme, vielä piti vaan löytää meidän kämppä. Se ei ollutkaan kovin helppo tehtävä. Siinä sitten hieman harhailimme, ja loppujen lopuksi vuokranantajan mies tuli hakemaan meidät ja opasti, mihin täytyi ajaa.

Tunsin oloni heti todella tervetulleeksi, sillä kämpämme vuokraaja oli tehnyt meille tervetuliaiskakun.Kakku oli todella maukas, mutta kakku-kalja yhdistelmä ei välttämättä ihan niin onnistunut. Itsehän me sen kaljan valitsimme juotavaksi, mutta emme silloin vielä teidetty että luvassa olisi myös herkullinen kakku.

Koska meillä kaikilla oli jo tuossa vaiheessa kiljuva nälkä päätimme lähteä syömään. Päästyäämme ulos törmäsimme kuitenkin vuokranantajan miehen isään. Hän oli viemässä sveitsiläisiä vieraitaan opaskävelylle ja kutsui meidätkin mukaan. Tottakai lähdimme! Hän näytti meille paikallisen ostoskeskuksen, pankin ja pääkadun, jonka varrella sijaitsi monenmoisia ravintoloita, hotelleja, putiikkeja yms. Pääkadun lopussa oli ranta! Sillä aikaa ku paikallinen M näytti meille paikkoja, hän myös kertoi järjestävänsä illallisen, johon voisimme osallistua. Kutsu kuulosti sen verran herkulliselta, että sanoimme heti osallisuvaamme mielellään.

Ensimmäisenä iltana menimme syömään pääkadun varrella sijaitsevaan ravintolaan. Siinä sitten ilta hurahtikin ja pian oli aika painua petiin.Kuvassa olen lähdössä syömään. Kuva otettu meidän kämpän pihalla.

Lähtötunnelmat

Nyt se on sitten lähtö ihan ovella. Tunnin päästä istuudun autoon ja matkustan Lahteen päin. Siellä yövyn yhden yön ja aikaisin aamulla on lähtö Helsingin lentokentälle. En voi vieläkään uskoa että lähden jonnekkin. On kokoajan tosi epätodellinen olo. En tajua ees onko tämä kaikki unta vaiko totta. Omalla tavalla jännittää, mutta toisaalta on tosi rauhallinen olo, koska en usko että oikeasti lähden Kroatiaan. Kuva on googlesta.Mutta tässä tällä kertaa kaikki. Pitäkää täällä kaikki hauskaa, mutta älkää tehkö mitään typerää! Nähdään heinäkuussa! :)

Tik tok tik tok

Tänään oli toinen ajotunti, joka meni sit jo hieman huonommin ku ensimmäinen. Eihän sitä voi heti toisella kertaa yrittää kattoa peileihin, peruuttaa oikeen, painaa kytkintä ilman että painaa samalla kaasua ja yrittää vielä seurata muuta liikennettä (ja liikennemerkkejä). Minä menin hieman sekaisin ja painelin millo mitäkin. Loppujen lopuksi kaikki sujui suhteellisen hyvin, mutta pari kertaa kuitenkin onnistuin sammuttamaan auton. Yhden kerran risteykseen. Mut eiköhän noita kaikille satu alussa. Olin samalla kuitenkin todella hurja ja ajoin ylinopeutta. Tuoki johtui vaan siitä, etten hoksannu kattoa nopeusmittaria, mutta opettaja vähä naureskeli siinä, että sinähän rupesit hurjastelemaan.

Minä ihmettelen tosi paljon kaikkia virastoja ja hammaslääkäreitä (ja ylipäätään myöhästeleviä ihmisiä). En tiedä joutuuko muutki aina odottamaan niin kauan joka asiaa ku minä, mutta mitä olen yrittänyt seurata, niin ei. Oli tässä yks päivä hammaslääkäriaika sanotaan nyt kahdeksaksi, ku en muista oikeaa aikaa. Olin vähän etuajassa, nimittäin olin jo varttia vaille istumassa terveyskeskuksella. Siinä sitten istuin sen parikymmentä minuuttia ja aattelin, että kohta ne varmaan tulee hakemaan minut, mutta eihän ne. Istuin seuraavan vartin ja menin jo hieman levottomaksi. Minä aina mietin että ymmärsinköhän jotai väärin vai tulinko väärään paikkaan ku tyypit on myöhässä. Sitte noin 25 yli kahdeksan kuitenkin kuulin nimeni. Anteeksihan ne siinä pyyteli, mutta kyllä se pikkusen ärsytti silti.

Tänään sitten kävin pankissa. Aikani oli kello 11.30. Yritän aina oppia virheistäni (mikä ei kuitenkaan ihan aina onnistu), ja nyt sitten tiesinkin ettei mun tarvi kovin ajoissa paikan päällä olla. Saavuin siis pankkiin klo 11.25. Siinä sitten istuin ja istuin ja istuin ja odotin ja tuijotin seinää ja katsoin ihmisiä, jotka vaihtui kovaan tahtiin, koska ne vaan sai heti kävellä sisään, mutta mun täytyi vain odottaa. Loppujen lopuksi menin sanomaan asiasta infopisteeseen, ja infotäti auttoi minua sen verran, että sain tietää, että tällä kyseisellä naisella oli kaks varausta päällekkäin ja hän sen takia tekee nyt toista hommaa. Okei, ei kait siinä, ei ollu sen vika, et sille laitettiin kaks varausta samalle ajalle, mut ois sitä voinu minulle jotai ilmottaa. Ärsyttää tuommonen. Minä siis taas jouduin istumaan perseeni kipiäksi, ku piti ensin 40 minuuttia odottaa että minut otetaan vastaan ja sitte vielä sielläki piti istua sen puolisen tuntia.

Olen kyllä tottunut odottamaan, mutta ihmettelen kovasti miten nuo sattuu juuri minun kohdalle. Siellä hammaslääkärissäkin kokoajan joku käveli sisään, ja he saivat heti mennä tarkastukseen. Toiset kerkes tulla jo ulos enneku meikä ees pääsi sisälle. Tuleeko ihmiset sitte oikeesti itsekin niin myöhässä vai mikä siinä on?

Ainakin kavereista olen sen huomannut, että harvemmat tulee paikalle sovittuun aikaan. Ja kouluunki useimmat tulee mieluummin vähän myöhässä ku vähän liian aikaisin. En voi ymmärtää tuommosta myöhästelyä. Jos meikä ois jonkun yrityksen pomo, ja työntekijät tulisivat töihin aina myöhässä, minä vaan antaisin niille heti potkut perseelle ja sanoisin että oppis käyttämään kelloa. Ei se niin vaikeaa pitäis olla.

Riemukasta aikaa

En ole pitkään aikaan kirjoitellut blogiini mitään. Välillä on ollut liian vähän aikaa, toisaalta taas ei ole ollut inspiraatiota kirjoittamiseen. Tässä välissä on kerennyt tapahtua paljon ja vähän päälle, kaikkea en kuitenkaan tähän yhteen postaukseen rupea selittää.

Viime perjantaina vietin synttäreitäni. Vaikka yön nukuin melko huonosti, heti aamusta oli hymy herkässä. Sänkyni viereen oli tuotu kolme kaunista kukkakimppua ja huone oli koristeltu ilmapalloilla. Päivä jatkui todella mukavasti iltaa ja yötä kohti, mutta siitä voisin tehdä erillisen postauksen hieman myöhemmin.Maanantaina aamusta lähdimme Puolankaa kohti. Siellä avustin mökin rakentamisessa kaverini perhettä. Minä siis vain maalasin, en sentään rakentanut mitään. Ei sinne mökkiin uskaltaisi sisään astua, jos minä siellä enemmänkin alkaisin värkäämään. Maalaushommat vain hieman pysähtyi, kun tiistaina vettä tuli taivaalta kuin ämpäristä. Mutta kivasti meni, eikä ees väsyttänyt tänä aamuna ku vain sen verran, että tultaessa kotiin piti heti kaatua sänkyyn ja nukahtaa.

Pienien tirsojen jälkeen matka jatkui kohti autokoulua. Edessäni oli ensimmäinen ajotunti. Luulin kovasti, että jännitän sitä paljon, mutta en tuntenut jännitystä, ku vasta siinä vaiheessa ku olin jo päässyt autolla liikkeelle. Jännitys onneksi lakkasi melko pian, ku innostuin ajamisesta. Kohta jo harmitti, että tunti oli päättynyt niin aikasin. Hassua, ku vielä vuosi sitten olin ehdottomasti sitä mieltä etten hanki ajokorttia, ja ettei ajaminen ole yhtään hauskaa. Nyt kuitenkin olen ihan innoissani! Huomenna sitten uudestaan ajamaan.

Kroatian reissu vain lähestyy ja lähestyy. En voi uskoa, että oikeasti lähden jonnekkin niinki kauas puolentoista viikon kuluttua (onko muka Suomen ulkopuolella elämää?!). Olen yrittänyt katsoa, mitä Dubrovnikissa voisi tehdä. Todella minua kiinnostava ajanviete, jonka löysin, on sukeltaminen. Se olisi niin erilainen ja varmasti todella jännittävä kokemus. Sitä tuskin joka päivä pääsee tekemään, ja olisi todella mielenkiintoista nähdä omin silmin millaisessa ympäristössä kalat ja muut öttiäiset asuu.Itse Dubrovnikissahan sitä varmasti käydään tutkimassa vanhaa kaupunkia ja kokeillaan myös uimarantaa (sekä Välimeressä uintia). En enää yhtään jaksa odottaa, ja jo nyt pelottaa nukunko ollenkaan reissua edeltävänä yönä. Kaikesta eniten tällä hetkellä jännittää lentäminen. En ole nimittäin ennen lentänyt ku unissa ja silloinki olin vaan itse niin kevyt, et pääsin sukeltamaan ilmaan. Jos "lensin" unissani lentokoneessa, lentokoneeseen oli aina tullut jokin vika (enkä siis koskaan päässyt sillä mihinkään). Alle kahden viikon kuluttua pääsen kuitenkin kokemaan lentämisen reimun. Saa nähdä tykkäänkö siitä yhtä paljon ku autolla ajamisesta.

Molemmat kuvat on otettu googlesta.

Think twice

Semmosta vaan, että älkää repikö sellaisia papereita pieniksi paloiksi, joista ette ole vielä 100% varmoja tarvitsetteko niitä vielä. Itse menin tekemään sen, ja oli varmaan aika hauskan näköistä, ku yritin ensin puoli tuntia etsiä niitä palasia roskiksesta (onneksi roskapussissa oli pelkkiä papereita, mikä teki toisaalta hommastani entistä hankalamman) ja sen jälkeen yritä koota ne pienet palat niin, että sais järkevän tekstin aikaseksi. Loppujen lopuksi onnistuin kyseisessä tehtävässä melko hyvin. Tästä lähtien kuitenkin mietin kahdesti ennenku meen repimään jotai papereita.

Missä kulkee raja?

Huomattuani musiikkivideoitten alhaisen tason, olen miltei kokonaan lopettanut niiden katsomisen. Äsken mielenkiintoni uusia musiikkivideoita kohtaan heräsi, ja päätin katsoa Lady Gagan ja Beyoncen tuotoksen "Telephone". Sen jälkeen yritin vielä katsoa Rihannan "Rockstar"(en kuitenkaan kestänyt sitä, ja tulin kirjoittamaan blogia). Petyin enistä enemmän musiikkivideoiden laatuun. En tarkoita nyt laadulla kuvan tarkkuutta, vaan sitä, mitä videolla yritetään viestiä katsojalle. Jos vielä joskus muutama vuosi aloitettiin keskustelut, joiden mukaan musiikkivideot olivat seksistisiä, niin mitä ne nyt on?! Nuo maailmankuulut laulajat, joista nuoret naiset ottavat mallia on todella menny äärimmäisyyksiin.

Minua naurattaa, koska videoissa sensuroidaan keskisormea ja kirosanoja, mutta silti pelkällä lapulla peitetyt rinnat ja paljas takapuoli näytetään tuosta vain. Naurattaa myös, kun lukee lehdissä tähtien kommentteja, kuinka seksin harrastaminen liian aikaisin on typerää yms. Onkohan ne koskaan tajunneet kuinka ristiriidassa heidän kommentit ja toiminta on? Olen aina ollut sitä mieltä, että tärkeintä on se mitä tekee, eikä se mitä sanoo. Olen hyvin järkyttynyt siitä, mihin showbisnes on ajautunut. Ei paljaassa pinnassa mitään vikaa ole, mutta jotai rajaa sentään!

Tiivistän ajatukseni erään hyvän ystäväni M:n sanoin: "nykyisin koitetaan antaa elämyksiä vaikka menemällä mauttomuuksiin...koitetaan shokeerata"

Päällekkäisyyttä? Ei kai!

Haha. Tää on taas niin tätä! Kaikki menee aina päällekkäin. Olen aiemmin puhunut siitä info-/haastattelutilaisuudesta, mikä pidetään Oulussa tuleville au paireille ja johon minun olisi tarkoitus osallistua. No, katsoin kalenterista, niin eiköhän juuri sen ajan päällä ole todella tärkeää menoa... Ei muutaku lähettään sähköpostia, että en pääse silloin tulemaan. Vastaus tuli nopeaa takaisin, että uusi aika on 5.7. Joo, onha tuo muuten kiva, mut silloin minä nautin Kroatian auringosta... Pitihän se sitten lähettää uusi sähköposti, että valitettavasti myöskään tämä aika ei sovi minulle. Heh. Kohta ne turhautuu meikän kanssa, ja laittaa s-postia että "et pääse au pairiksi kerta oot niin vaikea ihminen"! Mut minkäs sille voi jos on vähä kiirettä ja pitää yrittää joka paikkaan keretä.

Kiireestä puheen olleen. Olen ystäväni J:n kanssa viime päivinä Leiponut! Siis todellakin leiponut isolla L:llä. Olemme tehneet kolme isoa piirakkaa, yli sata semmosta minttusuklaa juttua ja tänään vielä varmaan kans reilusti yli sata keksiä (ei jaksanu alkaa laskeen).

Olen nyt todella kamala ihminen, mutten taaskaan tarkista oikenkirjoitusta, ku tahon nukkumaan. Sorry guys!

Vanhoja löytöjä

Löysin tässä muutama päivä sitten kaapin takanurkasta pölyisen Christina Aguileran "Stripped" levyn. Kuuntelin sitä viimeksi ku olin ala-asteella ja asuin pienessä kylässä melkein Suomen keskipisteessä. Mä niin yllätyin tuosta levystä! Nyt ku hallitsee tuota englannin kieltä vähän paremmin ku ala-asteella, niin tuosta on alkanu saada jotain tolkkua. Ennen kuuntelin Christina Aguileraa sen hurmaavan äänen ja musiikin takia. Nyt sitten tylsänä päivänä päätin alkaa laulaa tuota vihkosta, mikä tulee levyjen mukaan. Ääneni ei kyllä yhtää tämän tädin lauluihin sovi, mutta onneksi en laulanutkaan kovin kauan, sillä pysähdyin lukemaan sanoja. Ja en ois ajatellutkaan, että niissä vois olla niin paljon järkeä. Luulin että kaikki nuo popdiivat laulaa aina jostai rakkaudesta (onnellisesta tai onnettomasta) ja plaa plaa... Se on kuultu jo ihan liian monesti ja tuo tavara tulee korvista ulos. Mutta ei! Tai no on siellä niitäki, mut mun mielestä ne on esitetty kivassa muodossa. Esimerkiksi "Infatuation" biisi. Olen ihan rakastunut niihin sanoihin, koska tuo on niin totta. Kuva on googlesta.

Kaikille todella tuttu biisi "Beautiful" on todella hämmästyttävä! Nykyään naisien ulkonäölle asetetaan niin paljon paineita, että välillä haluais kuulla myös jotai kannustavaa. Ihanaa, että Aguileran lauluissa huomioidaan myös sisäinen kauneus.

"The Voice Within" on myös todella kannustava laulu. Kyllähän sitä kannattaa aina kuunnella omaa sisäistä ääntä.

Ehdoton suosikkini on kuitenkin "Soar". Olen aivan rakastunut kyseisen laulun lyrikoihin. Vaikka netistä löytää helposti sanoitukset, kirjoitan kuitenkin Soar:n kertosäkeen tänne:

"Don't be scared to fly alone, find a path that is your own
Love will open every door it's in your hands, the world is yours
Don't hold back and always know, all the answers will unfold
What are you waiting for, spread your wings and soar"

Yritin kuunnella myös Aguileran uudempaa tuotantoa, mutta en ole sieltä löytäny yhtä hyviä lauluja. Tottakai niissäkin on omia suosikkiani, mutta ei ne kyllä noiden eelle pääse. Pitää vissiin muutaman vuoden päästä tarkastella ne uudemmat biisit uudestaan, ehkä sitten tulen näkemään niissä piilevän timantin, mitä en nyt löydä.

Sunday

Tänään on kyllä ollut kaiken puolin mielenkiintoinen päivä. Se alkoi kahdella Greyn anatomian kuudennen tuotantokauden päätösjaksolla. Ne oli kyl niin erilaiset ku mihin sen sarjan katsoja on tottunut. Minun mielestä silloin sarjassa/elokuvassa on onnistuttu, jos en pysty katsomaan niitä putkeen, vaan pitää pitää taukoja, ja ajatella että "tuo ei ole tosielämä". Tuossa efektissa kyseiset kaks jaksoa oli onnistunu, minun piti pari kertaa käydä vilkasemassa jääkaappiin, vaikka tiesin ettei siellä ole mitään ja ei edes ollut nälkä. Jaksojen jälkeen ajatuksien virtaa oli melkein mahdoton lopettaa. Siis aivan mahtavaa!

Greyn anatomian lisäksi olen tänään yrittänyt kovasti vääntää yhtä tekstiä. Noin neljä tuntia putkeen yritin ja yritin saada sen valmiiksi. No, siitä ei tullut mitään. Minulla on edelleen pöydällä keskeneräinen teksti, vaikka kello on puoli kolme.

Nyt yöllä olen sitten selaillut Baldomero Fernandezin ottamia kuvia, ja olen aivan rakastunut! Todella tunteikkaita kuvia. Aina välillä selaillessa niitä kuvia unohdin hengittää, ku ne oli mielestäni niin lumoavat.

Pienet teot

Kuinka iloiseksi ihminen voi tulla lyhyestä puhelusta rakkaalta ihmiseltä! Harmi ku aina ei huomaa arjen pieniä söpöjä tekoja. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmisten tulisi enemmän soittaa toisilleen, ja kertoa kuinka he tekivät niin tulista kalaruokaa, ettei sitä pysty pitämään suussa.

Uutisia au paireiluun liittyen

Lupasin, että tänne ilmoitan ensimmäisenä, jos jotakin uutta taphtuu au paireiluun liittyen, niinpä päätin kirjoittaa nyt lyhyesti mitä uutta tänään tapahtui. No ei oikeastaan yhtään mitään, mutta pakko kuitenkin kertoa. Olin juuri lähdössä koulusta kotiin, kun puhelin soi. Numero ei ollut minulle entisestään tuttu, ja se olikin erään organisaation täti, joka sitten kysyi olenko edelleen kiinnostunut au paireilusta. "Tottakai olen", vastasin minä, tajuamatta että kuulostin ehkä törkeän innostuneelta. Noo, juteltiin hänen kanssaan sitten sen verran, että hän kertoi minulle tulevasta infotilaisuudesta ja kertoi laittavansa minulle sähköpostia.

Luin äsken sähköpostin. Eipä siinä mitään sen ihmeellisempää ollut. Mutta infotilaisuuteen ajattelin mennä, vaikka ehkä onkin vielä liian aikaista. Ajattelin kuitenkin että siellä voisi kysellä kaikkea mitä mieleen tulee. Lisätietohan ei tässä vaiheessa voi mitenkään olla haitaksi. Mitä enemmän informaatiota on tiedossa, sitä paremmin osaa päättää meneekö sitä Atlantin toiselle puolen vieraaseen perheeseen kokonaiseksi vuodeksi. Tuo kuulostaa kyllä todella houkuttelevalta, eikö? Sitä ehkä oppis englantiakin vihdoin.

Tiedän, olen liian innoissaan asioista liian aikaisessa vaiheessa, mutta tuo puhelu lisäsi itsevarmuutta, ja tuntuu aivan niinkuin olisin jo nytheti lähdössä USA:han. Pitää yrittää palata takaisin maan pinnalle, ja tajuta että pitää ekana edes käydä lukio loppuun. Edessä on vielä paperien täyttöä, haastattelua, viisumin hakua ja muita jännittäviä juttuja, joten ehkä sitä vois hieman rauhoittua ja miettiä esimerkiksi tuota upeaa aurinkoa, joka huutelee minulle tuolta ikkunan takaa "tule tänne, tule tänne". Ehkäpä sitä pitää mennä ulos, ku kerta herra aurinkokin niin tahtoo. (Vai onkohan se vaan minä, joka yrittää auringon kustannuksella luistaa läksyjen teolta?)

Summer is here

Oonko ees vähä innoissani?! Torstaina herätessäni vain tanssin, hypin ja lauloin menemään. Lämpömittari näytti 20 astetta! Kesä on vihdoin tullut tännekin! Olin ystäväni J:n kanssa edellisenä päivänä sopinut, että tulen hänelle avuksi leipomishommiin, niinpä suuntasin sinne päin. Ensin oli kuitenkin käytävä äidin kanssa puistossa.
Oli siellä torstaina vielä melko ruskeeta/harmaata, mutta jo seuraavana päivänä oli puissa paljon enemmän lehtiä. Kesäinnostumiseni näkee seuraavasta kuvasta.
Ystävän luo tultaessa emme voineet heti alkaa leipomaan, ku teki niin mieli lähteä ulos. Kävimme sitte ulkona makoilemassa ja miettimässä mahdollista piknikiä. Aateltiin ensi viikolla käydä ulkoilemassa ja ottaa mukaan hieman eväitä. Toivottavasti kelit jatkuu samanlaisena, niin voisimme toteuttaa ajatuksiamme.

Perjantaina olin sopinut kaverini V:n kanssa tapaamisesta. Hänen kanssaan turisteilimme kaupungilla ja sen lähettyvillä. Me todellakin turisteilimme, nimittäin molemmilla oli kamerat mukana, joten räpsittiin vain kuvia ja puhuimme venäjää.
Kävelyretki oli mitä mahtavin. Kävelimme päälle kaksi tuntia ja olin sen jälkeen aivan poikki.

Illalla oli kuitenkin pakko taas lähteä liikenteeseen, niimpä tultuani kotiin ja syötyä lähdin ystävälleni J:lle. Taas! Siellä me teimme ruokaa, minkä jälkeen menimme Tuiran rantaan tapamaan kavereitamme. Siellä tapasin yhden vanhan tuttuni, ja se oli todella ihanaa! Pitäisi kyllä ehdottomasti hänen kanssaan nähdä tässä lähiaikoina.

Lauantaina oli aikataulussa jälleen kerran pihahommia. Kävin hyvän kaverini E:n kanssa istuskelemassa puistossa, mutta sieltä jatkettiin melko pian kauppojen kautta meille ja Nallikariin. Ajoitus oli mitä mahtavin. Kun olimme vasta menossa rannalle päin alkoi satamaan vettä ja ihmiset tulivat meitä vastaan. Pitkiä auto- ja pyöräjonoja kiiruhti sateiselta rannalta turvaan. Me kuitenkin päätettiin mennä perille asti kerta sellaiselle reissulle lähdettiin. Tuli jo hieman kylmä, koska tuuli niin paljon, ja retkemme tuntui vain tyhmältä idealta. Silti sitä painettiin eteenpäin, ja olen todella iloinen että niin teimme. Rannalla otettiin MONTA kuvaa. Ja keli kuvien ottamiseen oli mitä mahtavin, nimittäin ihmisiä ei koko ajan ollut meidän tiellämme.
Pian alkoi salamoimaan ja ukkonen jyrisi. Niinpä aattelimme että on varmaan fiksuina mennä takaisin kotia päin. Kyllähän sitä pienen luonnon suihkun alla tuli itsensä pestyä, mutta se oli vain virkistävää. Onneksi illempana sateet lakkasivat ja päätettiin mennä taas ulkoilemaan. Ulkoilu jatkuikin pitkälle yöhön, nimittäin kotona olin vasta kahden jälkeen illalla.

Tänään jatkettiin samaan malliin. Menin käymään ystävälläni M:lla ja hänen kanssaan sitten suunnattiin Tuiran rantaan, missä nähtiin N. Istuuttuamme siellä hetken luoksemme tuli myös M ja L.

Täytyy kyllä myöntää, että nämä päivät ovat olleet sanoinkuvamattoman mahtavat! Olo on niin upea ettei itsekään taho ymmärtää! Ei kyllä millään jaksais huomenna palata koulun penkille, mutta minkäs teet. Onneksi ei enää kovin kauan jatku tuo koulu.


P.S. kello on sen verran paljon etten jaksa tällä kertaa tarkistaa kirjoitusasua. Toivottavasti kirjoitin edes kohtuullisen ymmärtävästi.

Namia tahtoo hän

Minulla on ongelma! Ongelman nimi on laiskuus. Haluan ihan hulluna leipoa jotain, ja olen jo päättänyt että tahdon mokkapaloja tai mutakakkua tai pannukakkua tai vohveleita tai... Eli siis, haluan valmistaa jotain hyvää! Katsoin kaikki keittiön kaapit läpi ja asianlaita on, että mihinkään hyvään ei riitä elintarvikkeita. Aina yks tai pari ainesosa puuttuu. Pitäisi siis käydä kaupassa. Siinä tulee vastaan se mainitsemani ongelma, nimittäin ruoanlaitto on muuten kivaa, mutta kaupassa käynti on yhtä helvettiä. Kyllä, olen ihan tosissani! Shoppailu on suurimmaksi osaksi kamalaa!

Shoppailusta tulikin mieleeni, että sain vihdoinkin ostettua matalapohjaiset kengät. Tuntui kuin olisin seitsemännessä taivaassa, ku laitoin uutukaiseni jalkaan! Nyt en kyllä pistä korkkareita jalkaan moneeen moneeen moneen viikkoon, eiku sittenki päivään, tai oikestaan tuntiin.

Menin tänään kirjastoon... ja se oli kiinni. No, koitin toisen kerran ja sillä kertaa onnisti. Menin sitten katsomaan oisko siellä jotai mielenkiintoisen olosia kirjoja Kroatiasta tai Dubrovnikista. Ei löytyny kivan oloista, mutta jonkinnäköinen kirja Dubrovnikista huuteli minulle hyllystä. Minä vilkaisin sitä, mutta oli niin tylsän näköinen etten jaksanu sen enempää sitä selailla. Viimeisellä sivulla oli kuitenkin jotai hyödyllisiä sanoja kroatiaksi. Niitä meikä innostui lukemaan. Ensimmäinen vaikutelma kroatian kielestä on että se kuulostaa siltä ku joku puhuis venäjää kieliopillisesti todella väärin. Odotan nyt innolla että pääsen kuulemaan kuinka ne kroatialaiset puhuu. Haluan tietää kuinka hyvin ymmärrän heidän puhetta.

Tuntuu ihan älyttömältä että nyt ollaan jo toukokuussa menossa. Lukuvuosi meni ohi hirvittävää vauhtia. Kohta sitä taas pääsee nauttimaan kesän auringosta. Tahtoo jo ruskettua!

Viikonloppumieltä

Olen kiireisen viikon jälkeen halunnut viikonloppuna hieman rentoutua, ja sitä kyllä tuli tehtyä. Nyt varmasti jaksaa taas työskennellä koko viikon (tai ainakin alkuviikon) täydellä panoksella.

Perjantaina olin hyvin kiukkuinen aamulla, koska minulla alkoi koulu kahdeksalta aamulla kun yleensä se alkaisi vasta kahdeltatoista. Koin kauhun hetkiä aamulla yrittäessäni kiivetä ylös lämpimästä sängystä monta tuntia normaalia aikasemmin. Koulussa olikin hieman väsynyt meininki, nimittäin en jaksanut yhtään keskittyä ja naureskelin kaikelle mille ois kannattanu ja ei olisi kannattanut nauraa. Kotiin tullessani ajattelin rentoutua leffan parissa. Tietenkin suunnitelmani epäonnistui, nimittäin meille saapui vieraita, piti sitten viettää heidän kanssaan muutamia tunteja. Ei siinä, rentoa oli, mutta väsyneet aivoni eivät oikein jaksaneet miettiä mitään keskusteltavaa, joten muiden piti hoitaa puhumispuoli. Vieraiden lähdettyä sain sitten hieman aikaa elokuvan katsomista varten. Tällä kertaa ruutuun pyörähti "The Proposal", joka oli todella kevyttä katseltavaa. En tiedä mikä viehättää noissa elokuvissa, joista tietää miten ne loppuu, ennenku on alkanu ees kattoa koko leffaa, mutta tykkään silti katsoa niitä välillä. Kuva on googlesta.
Elokuvan jälkeen lähdin kaverilleni J:lle, joka yritti siivota huonetta minun lukiessa yhtä ohjekirjasta englanniksi. En tajunnut siitä yhtään mitään (siinä yritettiin käyttää liian paljon todella sivistyneitä ja tärkeitä sanoja), mutta onneksi tarvitsemani tieto selvisi. Illalla lähdettiin J:n kanssa käymään toisella J:lla, siellä pelattiin Trivial Pursuittia ja hauskaa oli!

Lauantaina oli sitten todellinen leffailta tai leffapäivä. Herättyäni katsoin "Love Happens", joka ei oikeen tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Oli oikeastaan aika tylsä leffa mun mielestä. Elokuvan jälkeen kävin kaupassa ostamassa vähän hedelmiä ja muita ruokatarvikkeita äitienpäivä-ateriaa varten sekä ostamassa äidille kukkia. Tavallisesta marketista löytyi yllättävän hienoja kukkakimppuja, minua ihan ihmetytti.

Illalla lähdin käymään ystävälläni E:llä. Katsottiin hänen kanssaan "Avatar" (jo oli aikaki). Se oli mielestäni kyl aika hieno leffa. Ne efektit, joista monet puhuu ei ees niin tehnyt minuun vaikutusta. Siinä leffassa oli kuitenkin vähän kaikkea, ja se kaikki oli esitetty hyvässä muodossa. Leffasta löytyi sotaa, rakkautta, fantasiaa... Mutta eniten minua viehätti se, kuinka kuvattiin ihmisiä ja niitä sinisiä olentoja. En tahdo sanoa, että kaikki ihmiset olisivat tunteettomia rahan perässä kulkevia paskiasia (anteeksi voimasanan käyttö), mutta valitettavasti sellaisia löytyy yllättävän paljon täältä planeetalta. Avatarissa näytettiin kuinka raakoja ihmiset voivat olla, kun kyseessä on raha. Silloin ei enää ajatella sitä, miten muiden käy. Siinä vaiheessa piti jo oikeesti purra hammasta, kun jokin henkilöhahmo kyseisessä leffassa sanoi: "sehän on vain puu". Miten jotkut voi arvostaa luontoa noin vähän?! Ja en halua nyt kuulla yhtään "se on vain leffa" - kommenttia, nimittäin tuota näkee joka päivä oikeassa elämässäkin. Kuva on googlesta.
Tultuani E:ltä ajattelin katsoa vielä yhden leffan nimeltä "The Notebook". Tykkäsin kyl aivan älyttömästi tuosta elokuvasta! Välillä kyllä löysin itseni tarkkailemassa hahmojen kampauksia enemmän kuin itse leffaa, mutta kun ne vain oli niin hienoja. Pidän tosi paljon kiharasta tukasta. Kampaukset eivät kuitenkaan olleet se, mikä minuun teki vaikutuksen, vaan elokuvan rakenne ja juoni. Kuva on googlesta.
Tänään, eli äitienpäivänä/eurooppa päivänä/9. toukokuuta olen viettänyt päiväni aikalailla keittiössä. Tein hedelmäsalaattia ja leivoin piirakan sekä siivoilin ja koriselin. Mutta kerkesin kuitenkin jossain välissä katsoa yhden leffan (elokuvapainoitteinen viikonloppu tais olla tällä kertaa). Jonossa oli seuraavaksi tulossa "Guess Who", joka oli aivoton komedia, mutta sai todella iloiselle mielelle, joten ei aika mennyt hukkaan vaikka sen katsoi. Loppuilta menikin sitten äidin ja veljen kanssa jutellessa.

Vaikka en hirveän paljon viikonlopun aikana saanut aikaseksi, sain kuitenkin änkättyä itseni monille kursseille ensi lukuvuodelle. En tiedä jaksanko käydä aivan noita kaikkia mitä valitsin, mutta saapi nähdä. Onneksi ennen tuota työurakkaa luvassa on kesäloma (ja töitä) ja ulkomaille lähtö ja paljon rannalla oleskelua!

Pientä ihmettelyä

Tänään aamulla kouluun mennessä oli naurussa pidättelemistä. Olin nimittäin menossa sisään koulurakennukseen ku kolme jätkää väkisin tunki ovesta mun eteen. Minä sitten seisoin siinä ulkona ja annoin heidän mennä ensin. Ne ei kyllä tuntunu ajattelevan asiaa sen tarkemmin, mutta kyllä mua hieman nauratti. Kyllä sitä kohteliata herrasmiehiä kasvaa! Olen asiasta erittäin iloinen. Kohtahan sitä saa jo ojentaa miehille takin ja ostaa heille kukkia. Jos asia etenee hyvin, niin ehkä kohta naiset rupiaa kantamaan miehiä käsillään (ei sillä ettemekö jo tätä tekisi ;D).

P.S. älkää ottako postaustani kovin vakavasti ettei synny tappelua

Eteenpäin tallustaen

Tällä hetkellä on kyllä jaloille ja aivoille paljon töitä, nimittäin kiirettä pitää. En siis näin ollen kirjottele näinä päivinä kovin usein enkä pitkästi. Kerron nyt kuitenkin pikaisesti tämän hetkiset kuulumiseni.

Olen eilen aloittanut autokoulun. Melko kauan yritin valita sitä parasta minulle autokoulua, vertailin hintoja ja kuuntelin tarkasti ihmisten palautteita. Nyt ku olen käyny pari teoriatuntia istumassa valitsemassani autokoulussa, niin olen enemmän kuin tyytyväinen päätökseeni. Sinne ei yhtään ärsytä mennä istumaan vaikka ulkona on (jopa) aika lämmin, aurinko paistaa ja koulussa tuli jo valmiiksi vietettyä kahdeksan tuntia. Kun minä tunneilta pääsen pois, ihmiset saa varoa silmiään nimittäin meikä loistaa kuin Naantalin aurinko. Opettaja on todellinen huumoriveikko ja häneltä ei kyllä asia lopu kesken.

Autokoulun lisäksi yritän kovasti käydä myös tavallista koulua ja tehdä vapaaehtoistyötä lasten parissa niin paljon kuin vaan kerkeän. Huomenna olisi tarkoitus mennä töihin pariksi tunniksi, ku koulut loppuu jo yhdeltä. Töistä sitä saa jatkaa suoraan movie making clubille, joka jatkuu sitten muutaman tunnin illalla.

Tämän pyörremyrskyn keskellä yritän kovasti myös pitää sosiaalisia kontaktejani yllä, niinpä torstaina olisi neljän jälkeen tulossa tapaaminen meijän ihanan vaihtari J:n kanssa. Kahvittelun merkeissä sitä taidetaan tällä kertaa mennä.

Vapaaehtoistyössäni monet on maininnut minulle Mannerheimin lastensuojeluliitosta. Eilen kävin tarkistamassa mikä tämä oikein on, ja kiinnostaisiko se mahdollisesti minua. Tulin siihen tulokseen, että kesälomalla taidan ottaa yhteyttä nimenomaiseen järjestöön ja mahdollisesti tehdä lastenhoitotyötä myös sen kautta.

Illat menee tietenkin läksyjen parissa, mutta myös urheilemisen merkeissä. Salilla ei valitettavasti ole tullut käytyä viime aikoina, mutta lenkkeilemistä sekä kotona jumppailua on tullut harrastettua sitäkin useammin. Ajattelin että syksyllä vois alkaa käydä ihan oikeissa jumpissakin. Siellä pääsis tutustumaan mahdollisesti joihinkin uusiin minulle liikkeisiin yms. Ainoa huono puoli noissa on, että ne on tiettyyn aikaan joka viikko. Tykkään siitä, että nyt voin harrastaa liikuntaa juuri silloin kun minulla on siihen aikaa ja halua (mitä kyllä löytyy), eikä tarvi väkisin raahautua tunnille, ku onhan siitä jo kuitenkin maksanut.

Tätä ei välttämättä uskois, mutta olen ihan älyttömän onnellinen siitä, kuinka paljon hommaa minulla on tällä hetkellä. On ihanaa herätä aamulla tietäen, että tänä päivänä tulee tehtyä jotakin eikä vaan istuttua koneen äärellä tylsistyneen näköisenä tekemättä mitään. Olen viime aikoina itselleni noita hommia urakalla hankkinu. Nimittäin noiden lisäksi, mistä jo kirjoitin haluan aloittaa yhden todella pitkän ja aivoja raastavan, mutta samalla erittäin mielekkään projektin. Kerron tästä tapauksesta myöhemmin tarkemmin, jos siitä näyttää jotakin tulevan.

Keltainen toukokuu

...joka on kyllä tänä vuonna melko harmaa. Toivottavasti toukokuu kuitenkin pääsee vauhtiin tässä pian ja karkottaa pilvet. Aurinko olisi nimittäin minun puolesta ainakin erittäin tervetullut. Hieman jo ihmetyttää ku edelleen sataa lunta.

Vappuviikonloppu meni kyllä todella rennoissa merkeissä. Perjantaina aika meni niin nopeaa, ettei uskoiskaan. Yhtäkkiä huomattiin että kello on jo kolme. Bussimatka Pulkkilaan meni nukkumisen merkeissä, niinkuin yleensäkin. Pulkkilassa sitten minua tervehti vesisade, joka jatkui koko viikonlopun ajan. Onneksi keltaista tunnelmaa loi ystäväni E. Oli todella mukavaa päästä pitkästä aikaa juttelemaan hänen kanssaan.

Retket Pulkkilaan on paitsi ilo mielelle ja sydämelle, niin myöskin mahalle. Siellä saa kyllä aina maistella erilaisia herkkuja. Tänäkin viikonloppuna tuli syötyä pakollisten munkkien lisäksi sipsiä, jäätelöä, vanukkaita, aivan älyhyvää kääretorttua... Mahani on nyt kyllä todella tyytyväinen. Minä taas mietin kovasti urheilemista, joka on jäänyt viime aikoina hieman vähemmälle sairastelun ja kiireiden sekä myös laiskuuden takia.

Viikonloppuna katsottiin pari leffaa. Olen vähän jälkeenjäänyt, niinpä en ole katsonut Harry Pottereista kuin kaks ensimmäistä osaa, niin aattelin nyt, että samahan se on katsoa kolmas. Eipä se minuun erityistä vaikutusta tehnyt, niinkuin ei kaks ensimmäistäkään, mutta ihan kivaa ajanvietettä se kuitenkin on. Ei harmita että meni aika hukkaan, kun sen elokuvan katsoi. Kuva on googlesta. Potterin lisäksi tuli katsottua Sooloilua. Siitä olen oikeastaan melko samaa mieltä kuin Harry Potterista. Kiva katsoa kaverin kanssa sipsiä napostelleen. Mutta eipä se minuun erityistä vaikutusta kyllä tehnyt.

Ennen Pulkkilan matkaa katsoin sen The Piano, mistä kirjoitin edellisessä postauksessani. Olin odottanut kyllä aivan toisenlaista elokuvaa ku mitä se loppujen lopuksi sitten oli. Eli sinänsä leffa oli kiva yllätys. Elokuvassa minä kuitenkin pidin paljon enemmän musiikista kuin itse juonesta. Pianomusiikki kyllä iski ja uppos. Tykkään todella paljon kuunnella toisten pianonsoittoa, varsinkin livenä. Elokuvan jälkeen olikin aivan pakko kuunnella vielä muutamia kappaleita uudestaan.

Jälkitunnelmat

Pari päivää sitten katsoin elokuvaa nimeltä "The Pianist". En lukenut mistä leffa kertoo, enkä katsonut arvosteluja yhtään, joten sitä kohtaan ei ollut minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Kuva on googlesta.
Jo alkumetreillä aloin epäillä haluanko todellakin katsoa tätä elokuvaa. Ei sen takia, että se olisi huono, vaan elokuvan aihe on järkyttävä. Päähenkilönä on Puolassa asuva juutalainen, ja ajan suhteen leffa sijottuu toiseen maailmansotaan. Tuosta voi päätellä jo melko paljon millaisia kuvia nimenomaisessa elokuvassa esiintyy. Minua itseä jopa yllätti omat tuntemukset leffan aikana ja myös sen jälkeen. Yleensä päähenkilö on se, jonka elämä mua eniten koskettaa. Tässä leffassa asia ei kuitenkaan ollut niin, sillä enemmän minua järkytti kaikki päähenkilön ympärillä tapahtuva. Elokuva ei kyllä sievistellyt yhtään sodan tapahtumia, ja jotkut kuvat oli todella karuja. Minun piti välillä ihan sulkea silmät ja pitää pieniä taukoja, sillä järkytys oli niin suuri. Tuo yllätti minua melko paljon, nimittäin pidän sotaelokuvista, ja olen katsonut niitä melko paljon tähän mennessä. Olen myös lukenut paljon kuinka juutalaisia ennen kohdeltiin. Sen näkeminen oli kuitenkin aivan eri luokkaa, ku siitä lukeminen. Mielestäni tuon tyyppiset elokuvat ovat miljoona kertaa pelottavampia kuin mikään kauhuelokuva.
Leffa, joka tarkastelee melko samaa asiaa aivan eri näkökulmasta on "The Boy in the Striped Pyjamas", mistä minä henkilökohtaisesti tykkäsin hyvin paljon. Se herätti aivan toisenlaisia ajatuksia ja tunteita kuin "The Pianist". Molemmat leffat ovat todellakin katsomisen arvoisia. Varsinkin silloin, kun itsellä on sellainen olo, että oma elämä on kauheaa ja mikään ei suju ja kaikki on huonosti niin nuo leffat ovat hyvää ajanvietettä, nimittäin niiden jälkein huomaa että omassa elämässä mikään ei ole huonosti.
Seuraavaksi leffalistalla olisi elokuva nimeltä "The Piano". Saa nähdä milloin tämä tulee katsottua. Vähän aikaa sitten katsoin myös elokuvan nimeltä "The Guitar" (oli muuten rento elokuva, mutta sitä ei kannata alkaa kattomaan jos ei oo pitsaa vieressä). Olenkin tässä jo pohtinut että jäljelle jäis enää leffan "The Guitarist" katsominen, mutta eipä sellaista taida löytyä.

Vappusuunnitelmani varmistuivat eilen illalla, kun päätin että lähden pieneen kylään noin sadan kilometrin päähän Oulusta, ja vietän laatuaikaa ystäväni E:n kanssa. Hieman erilainen vappu tänä vuonna.
Eilen vietin todella mukavan illan J:n ja J:n kanssa, joka hieman venähti ja yöunet jäikin tänä yönä hieman vähemmälle. Oli kivaa vain pelata ja jutella niitä näitä ajattelematta sen enempää puhuuko nyt järkeviä vai ei. Ilta oli kyllä todella mukava, ja toivon mukaan sellaisia tulee pidettyä tästä lähtien vähän useammin.
Tämä postaus on niinkuin uutislähetys, piti loppukevennyskin tehdä.

А снег идет, a снег идет...

Istun kouluni atk-luokassa vapun ohjelmaa miettien (jepjep, koulussa ei ole todellakaan ole mitään muuta tekemistä). Aluksi suunnitelmissa oli kaupungissa kiertelyä ja kavereiden tapaamista. Äsken kuitenkin hyvä ystäväni E, joka asuu vähän kauempana täältä, kutsui minut hänelle kylään vappuviikonlopuksi. Aloin käymään ehdotusta läpi päässäni, kun katsoin ikkunasta ulos...

...ja järkytyin. Siellähän sataa lunta! Lunta, vaikka kohta on vappu. Ja toiset vielä miettii, että kerkeääkö lumet sulaa ennen vappua. Eipä ne taida, jos kerta semmosta vielä tulee tuolta taivaalta.

Nyt jos koskaan haluan jo äkkiä päästä sinne palmujen maahan herraa aurinkoa tapamaan. Eilen postiluukusta tipahti kesämekko, niin tuli niin lämmin ja kesäinen olo, teki mieli vaan pistää mekko päälle ja mennä rannalle istumaan. Herrä sää kuitenkin pakottaa minut pistämään ajatukseni vielä joksikin aikaa takavasemmalle.

Siellä muuten sataa tosi kovaa sellaisia iiiisooja lumihiutaleita. Nyt erään italaialaistuttuni L:n unelma toteutui. Hän niin halusi, että tänä keväänä vielä sataisi lunta, kun hän vasta tänne Suomeen tuli. On ne hulluja nuo etelän kansalaiset kun lumesta ja kylmästä niin pitävät.

Kuulumisia

Tässä alan jo pikkuhiljaa parantua, ja elämä hymyilee! Koulukin hymyilee minulle, mutta se on kyllä ilkeä hymy se. Nimittäin minulle on kasaantunut hulluna kouluhommia, ku en koulussa viikkoon ole ollu. No, eiköhän siitä jotenkin selvitä!

Tänään tai eilen illalla (alkaa tuo dementia iskeä päälle kovaa vauhtia) tuli sähköpostia abiristeilystä, joka on siis minulle tulossa ensi vuonna. Maksettiin sitten tänään varausmaksu. Tämäkin tyttö siis pääsee risteilemään ensimmäistä kertaa elämässään ensi helmikuussa. Brr, talvi, kylmä... Tulis jo kesä äkkiä! Aluksi olin sitä mieltä, että en osallistu tuohon tapahtumaan, mutta onneksi pikku-ukko nimeltä järki päätti vierailla pääkopassani. Hän sitten yhdisteli aivojohtojani hieman erilaiseen järjestykseen, ja lopputulos oli että abiristeilyyn osallistutaan!

Olen myös muutama päivä sitten ilmoittautunut autokouluun. Mitä siitäki tullee ku tämä tyttö päästetään ratin taakse? Haha. En halua edes kuvitella. Vinkki kaikille Suomessa asuville kansalaisille: kannattaa pysytellä siitä lähtien kotona ku meikä ajokortin saa, nimittäin koskaan ei voi tietää milloin päätän lähteä liikenteeseen!

Tänään varasimme rakkaan ystäväni J:n ja hänen vanhempien kanssa lentoliput Kroatiaan! Pääsen siis näköjään ihan oikeasti nauttimaan etelän auringosta (toivotaan nyt kovasti että silloin ei sada, ku me sinne mennään)! Ja hyvällä säkällä pääsen myös tutustumaan noihin ihaniin palmuihin! Olen kyllä pienestä asti halunnut sellaiseen törmätä (en kirjaimellisesti), niin kahden kuukauden päästä unelmani toteutuu. Kuva on googletettu.
En myöskään ole koskaan lentänyt (paitsi unessa), niin saa nähdä kuinka kauhuissani olen kun lentokoneeseen pääsen. Onneksi viereeni tulee J, niin voin tarttua häneen kiinni aina ku alkaa kovin pelottaa. Olemme siis menossa kaupunkiin nimeltä Dubrovnik ja se vaikutti todella mielenkiintoiselta paikalta. Tosiaan.... Miten minä edes pääsin tuohon reissuun mukaan?

No se tapahtui niin, että olin kovasti lähdössä tänä kesänä erääseen toiseen maahan, mutta rakas äitini kielsi minua menemästä sinne sanomalla reissua liian vaaralliseksi. Ehkä vielä joku päivä pääsen sinnekki asti (en kuitenkaan paljasta minne, se on salaisuus). Kerroin tämän surullisen uutisen ystävälleni J:lle, joka sitten ehdotti että tulisin heidän mukaan Kroatiaan. Siitähän tämä tyttö innostui niin että oli heti pian jo lähdössä. Mut täytyy reissua vielä 2 kuukautta odottaa! Aika menee onneksi varmana melko nopeaa töitä tehden, autokoulua käyden, opiskelleen ja ehkä myös hieman juhlien (vappu on jo ensi viikolla, woou).

Muistelmia osa4

Noniin, tässäpä taitaa tulla viimeinen postaus tästä erittäin mielenkiintoisesta kesäreissusta. Jäljellä oli enää 3 päivää upeaa leiriä ja jotenkin vasta siinä vaiheessa alkoi kunnolla tutustua uusiin ihmisiin ja tulla omasta kuoresta ulos. Oli todella surullista ajatella, että kohta tämä kaikki loppuu. Viimeisempinä päivinä alkoi jo ruoka-annoksetki pienentyä, mutta jätskihimo senku vaan kasvoi. Olihan sitä pakko vielä viimeiset stakanchikit maistella.

Minä yritin kovasti osallistua "tanssikursseille", nimittäin pidän tanssimisesta hyvin paljon. Olin mennyt kahden ukrainalaisen pitämälle parisalsatunnille. Se oli aivan mahtavaa, ja ne kyllä pisti meidän lantiot heilumaan kasia kovaa vauhtia. Tunnilla hikiä virtasi sen verran paljon, että säikähti aivan että vuotaako tässä kuiviin. Parinani oli suomalainen L, mutta tanssiessa vaihtettiin pareja jonkun verran. Olen nyt kovasti yrittäny houkutella miespuolisia kavereitani menemään kanssani salsatunneille täällä Suomessa, mutta eihän ne innostu ajatuksesta yhtään. Onhan tuo toisaalta kallista puuhaa. Pitää harkita muutaman vuoden päästä uudestaan, jos vaikka siinä vaiheessa olisi joku sulavaliikkeinen poikaystävä rinnalla, ja rahapussi hieman paksunisi.

Koska tanssi niin innosti, menin myös abhasialaisten pitämälle tanssitunnille. Siinä alussa pysyi niin hyvin mukana että kerkesi jo aattella että ompa helppoa. No, sitten ku tanssi hieman vaikeutui ja vauhtia lisättiin, niin eipä enää tämä tyttö osannut oikeaan suuntaan pyörähtää. Olin kyllä ihan hukassa, en yhtään tiennyt mitä pitää tehdä. Nautin kuitenkin paljon tanssituokioista. Yritin täällä Suomessa sitten muille esittää oppimiani asioita, mutta tottakai unohdin niistä jo puolet tänne saavuttuani. Nyt ku yritän muistella taas, niin en rehellisesti sanoen muista enää yhtäkään liikettä.

Leirillä ollessani vietin hyvin paljon aikaa relaxation room:ssa, siellä aina makasimme porukalla jutelleen kaikesta mahdollisesta. Abhaasialainen A kertoi minulle paljon heidän kulttuuristaan. Abhaasialainen M yritti kovasti opettaa minua sanomaan muutamia virkkeitä abhaasiaksi, vaihtelevalla menestyksellä. Kerran olin relaxation roomissa koko abhaasialaisen delegaation kanssa, ja ohimenevät kulkijat aina tykkäs tokasta, että "jaaha, taas nähä abhaasialaiset täällä". Meikät liitettiin porukkaan mukaan kysymättä edes lupaa. Haha. No ehkä en ollu tarpeeksi näkyvä tai jotai.

Viimeinen päivä oli kyllä ihan kamala. Silloin oli virallinen esitys hyvästeille ja ihmiset itki ja halaili ja itki lisää ja otti yhteiskuvia, lopulta taivaskin alkoi itkeä. Meininki oli kaikin puolin harmaa. Iloa viimeiseen päivään toi se, että suomalaisen delegaation tuli lukea lavalla runo saksaksi, ja saksalaisten suomeksi. Ei kait siinä, ku jotkut meidän delegaatiosta lukee saksaa ja sitä ihan hyvin puhuuki, minä taas en osaa sanoa ku pari sanaa, mitä en nyt tähän ala kirjoittaan. No, siinä sitten naama punasena sönkötin menemään. Kyllähän nuo sanoi, että ei se yhtään saksalta kuulostanut, mutta parhaani yritin. Haha. Eipä niillä saksalaisilla menny yhtään sen paremmin, nimittäin vain yksi lausui niin, että ymmärsin että tämähän on suomea, mitä se puhuu.

Viimeisenä päivänä venäläinen K ja espanjalainen En tiedä veti aivan mahtavan biisin espanjaksi. Tykkäsin kyllä kovasti ja heidän äänet sopii tosi hyvin yhteen. Seki ois kyllä ehdottomasti kannattanu videolle tallettaa, vaan eihän sitä silloin tajunnut. Ja muistitikkuki oli jo niin täynnä, että piti tuota kuvaamista hieman rajottaa.

Illalla siis pidettiin todella surullinen jäähyväisesitys, jonka aikana oli vaikea yrittää itkua pidättää. Tuntui niin epätodelliselta kaikki mitä oli matkan aikana tapahtunut, ja lähtö takaisin kotia vieläki epätodellisemmalta. Mentyämme pihalle, muodostettiin piiri, otettiin vierustoverimme käsistä kiinni, ja kuunneltiin viimeisiä sanoja, mitä lierin johtohahmoilla oli sanottavana. Taas päästettiin ilmapallot lentoon ja ruvettiin ottamaan niin paljon yhteiskuvia kuin vaan kerkeää. Kukaan ei välittänyt sateestakaan.

Ruokailu oli sekä hauskaa että surumielistä. Nimittäin aamulla ukrainalaiset päättivät tehdä terrori-iskun ruokailuun, ja ampuivat kaikkia vesipyssyillä. Meikä meni viisaana tyttönä pöydän alle piiloon. Raukat joutu sitte siivoamaan sotkunsa. Mutta he onnistuivat kyllä piristämään mieltä täydellisesti! Päivällinen taas oli kyyneleitä täynnä. Ainakin mun osalta. Söin ihanien abhaasialaisten (joiden kanssa kyllä kerkesin ystävystyä todella hyvin) kanssa samassa pöydässä, juteltiin niitä näitä ja yhtäkkiä pääsi suru valtamaan sydämen, ja sitä ei enää sisällä pystynyt pitämään. Oli kyllä söpöä ku kaikki halasi ja yritti piristää.

Suomalaiset, muutamat venäläiset ja abhasialaiset lähti viimeisempinä. Me vietettiin vielä yks yö leirillä muiden jo lähdettyä. Oli kamala hyvästellä kaikki. Seisoa siinä pihalla, ja katsoa kuinka bussit täynnä porukkaa, joiden kanssa on asunut viimeiset kaksi viikkoa, lähtee takaisin eri puolelle maailmaa. Toiset lähtivät jo illalla, toiset keskellä yötä.

Yöllä kaikkien lähdettyä leirikeskus tuntui kamalan tyhjältä. Minun huoneestani lähti kaikki, niin kävi myös muille. Sovittiin abhaasialaisen A:n ja M:n kanssa että nukutaan samassa huoneessa. Aluksi meidän ei edes ollu tarkoitus mennä nukkumaan, mutta väsytti niin paljon, että loppujen lopuksi oli pakko mennä levähtämään edes pariksi tunniksi. Ennen sitä pelattiin vielä hieman korttia, ja meikä urhoollisesti hävisi. Haha.

Kun aamulla koitti meidänkin aika lähteä kotia kohti, olo oli entistä epätodellisempi. Sekö oli nyt tässä?! Paluumatkaa ei voinu edes verrata menomatkaan, kaikki oli hiljaa, kukaan ei laulanut tai nauranut. Kohta oltiin jo Nizhni Novgorodissa, ja halattiin viimeistä kertaa muita leirilläolijoita ja lähdettiin. Junamatka meni minulla suurimmaksi osaksi nukkuessa, että siitäpä ei oo hirveänä kerrottavaa. Sen verran voisin suomalaiselle V:lle tässä mainita, että jalkani voi oikein hyvin.

Pietarissa saimme nyt viettää hieman enemmän aikaa kuin tulomatkalla, ja minä kävin yhden tuttavani luona kyläilemässä. Matkalla tietenkin piti vielä muutama kuva ottaa.
Pian sitä oltiinkin jo kotona. Oikeasti matka tuntui ylipitkältä, koska junia piti vaihtaa miljoona kertaa, mutta kotona oltiin silti aivan liian aikaisin, olisin mielelläni jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Lazurnyyn viettämään leirielämää.

Nyt kun tässä muistelee tuota iloista leiriä, niin pakko sanoa, että mahtavinta tuossa leirissä oli yleinen tunnelma. En ole vielä missään törmännyt niin älyttömän positiiviseen ilmapiiriin. Ihmiset halalaili toisiaan lakkaamatta, kaikki hymyili toisilleen, laulettiin, tanssittiin ja soitettiin kitaraa yhdessä. Leiriläiset olivat todella innoissaan mukana kaikissa tapahtumissa ja ystävällisyyttä sekä rakkautta riitti kaikille. Tuli kuin iskuna päähän kun palattuani Suomeen kukaan ei halaillu toisiaan ja kaikki olivat jotenkin negatiivisia. Oli kyllä todella jyrkkä pudotus takaisin "oikeaan elämään". Haha. Voinkin sanoa että tässä vaiheessa koko leiri tuntuu satumaiselta unelta, mitä ei oikeesti voinut tapahtua. Olenko mä oikeesti ollut tuolla, vai onko kaikki ollut vaan unta?

Toivon kovasti, että tänä vuonna lähtevä delegaatio tykkää Lazurnysta yhtä paljon kuin me. Jos joku tänä vuonna sinne lähtevä eksyy blogilleni, minulta voi kysellä leiriin liittyvistä asioista. Toki toivon kovasti, että pääsisin uudestaan osallistumaan leirille, mutta pitäähän sitä antaa muilleki tilaisuus kokea tuo upea matka.

Muistelmia osa3

Seuraavat päivät olivat jo hieman erilaiset, nimittäin meillä alkoi study circles:t. Minä osallistuin five sense study circeliin. Muita teemoja olivat esimerkiksi teatteri, politiikka, urheilu... Tuo viisi aistia oli ihan mielenkiintoinen. Me esimerkiksi pelattiin jalkapalloa pareittain niin, että toisella meistä oli silmät sidottu, ja se oli varsinainen pelaaja. Toisen piti vaan kuljettaa paria ja huudella ohjeita. Leikimme muitaki siistejä aistileikkejä. Muista työympyröistä en osaa sanoa mitään, koska en ole niissä ollut. Tai no.... Minä ja abhasialainen A hieman sekoilimme alussa ja mentiin väärään study circle:iin, siinä vähä aikaa istuttiin ja ihmeteltiin että miten tää on ihan erilainen ku mitä piti olla. Sitten tajusimme, että emme ole oikeassa paikassa, ja suunnattiin oikeaan ryhmään.

Tottakai muiden maiden esitykset omista maista jatkuivat läpi leirin, ja niitä oli aina ilo katsoa. Mutta sitten alkoi taas tapahtumarikas päivä, nimittäin käytyämme jälleen tarkastuksessa sairaalassa, minut, L:n ja V:n otettiin sairaalaan, sillä alettiin epäillä että me saatiin sikainfluenssatartunnan. Haha. Kylläpä siinä sitten riemua riitti kerrakseen. Meidän ryhmänohjaajat ei oikein innostunu tästä, ja yritti kovasti taistella, jotta meidät päästettäis ulos sairaalasta. Minä taas toimin kääntäjänä, ja lääkärit päätteli että minä olen se, joka valittaa, ja uhkasi lähettää sairaalaan Vyksaan. Syy, miksi meidät otettiin sairaalaan oli, että yksi saksalainen poika oli sairastunut hyvin pahasti, ja sillä oli melko korkea kuume, sen pikatestit sikainfluenssaan olivat positiivista, joten se sitte vietiin Vyksaan sairaalaan. Hänellä ei kuitenkaan mitään sikaflunssaa ollu, mutta siitä me saatiin tietää vasta myöhemmin. Meillä taas oli lämpöä vähän päälle 37, mikä johtui ihan varmasti siitä, että me hieman nautittiin etelän auringosta ja taisimme näin vähän ylikuumentua.

Sairaalassa me vietimme yhden päivän ja yhden yön. Sinä iltana muilla oli ohjelmassa fashion starshow, ja harmittaa ihan älyttömästi ettei päästy mukaan. Nimittäin kun näin kuvat miten hienona kaikki ihmiset oli tuossa tapahtumassa, olin ihan lumottu. Toisaalta sairaalassa saimme olla rauhassa ja nukkua!!! Sitä todellakin kaipasi jo tuossa vaiheessa. Siellä sairaalassa myös tutustuimme muutamaan uuteen henkilöön, mikä seki on positiivista.

Seuraavana oli ohjelmassa Russia day, ja silloin saimme taas nauttia upeista tanssi- ja lauluesityksistä sekä venäläisestä kulttuurista.

Nuo balleriinat muodosti tanssin lopussa Venäjän lipun. Esityksen lopussa päästettiin ilmapallot vapaalle.Tuona päivänä oli myös retki venäläiseen kylään. Suomalaisista sinne lähti L ja V, ja he kyllä tykkäsivät siitä paljon.

Seuraavana päivänä taisi olla retki Nizhni Novgorodiin. Ja se oli kyllä ihana. Ainoa miinuspuoli oli se, että käytiin syömässä McDonald'sissa. En yhtään tykkää tuosta paikasta, enkä haluaisi tukea sitä. Mutta matka sinne oli hauska, nimittäin Venäjällä, jos monta nuoria kuljettavia busseja on lähössä jonnekki, niin miliisien tulee ajaa bussien edessä ja bussien takana. Haha. Nizhni Novgorodissa meillä oli aluksi nopea opastusmatka, jonka aikana minä sain napsia kuvia rakennuksista.

Ensimmäinen kuva on Nizhni Novgorodin pankista, toinen kremlista ja kolmas Volgan rannalta.

Tuona päivänä kun olimme vierailemassa kaupungilla, oli hyvin monet häät menossa. Minä yritin jokaisesta morsiamesta napsasta kuvan, mutta en oikein onnistunu tehtävässäni, nimittäin menin jo sekaisin kuinka monta niitä on. Ainakin viidet hääseurueet me nähtiin, voi olla että niitä oli enemmänkin.

Opastuskiertueen jälkeen saimme vapaasti kulkea pitkin Venäjän katuja, shoppailla ja tehdä mitä huvitti. Me kaikki (puhun nyt suomalaisista) shoppailimme hieman. Minä ostin yhdelle kaverilleni tuliaisen ja äidille pienen lahjan. Ostin myös abhaasialaiselle M:lle synttärilahjan ja Raffaelloja (ahh, rakastan niitä). Itselleni ostin kirjan, koska niin huvitti lukea venäjäksi jotain pitkästä aikaa. Kirja oli kuitenkin tosi huono, enkä ole vieläkään saanu luettua sitä loppuun. Muuta en sieltä ostanut, nimittäin kaupoista en löytänyt mitään persoonallista.

Lopuksi menimme vielä suomalaisella delegaatiollamme käymään yhdessä kahvilassa, mistä sai blinejä erilaisilla täytteillä. Silloin ei ollut yhtään nälkä, joten en ottanut sellaista, mutta nyt harmittaa. Olisi pitänyt maistella niitä, nimittäin muut sanoivat että blinit oli tosi maukkaita.Reissun jälkeen ohjelmassa oli love day. Söpöä, eikö? Silloin tehtiin erilaisia julisteita, joissa luki "minä rakastan sinua" eri kielillä. Siinä päivänä kaikille jaettiin numerot, jotka piti pitää näkyvissä, nimittäin saimme tehdä rakkauskortteja toisillemme, numeroida ne, ja pistää laatikkoon. Sitten laatikosta kävi ihmiset hakemassa itselle osoitetun kortin. Minulleki oli muutama kortti tullut. Ja tottakai minäkin olin sellaisia tehnyt. Silloin suomalaiselle V:lle oli tullut kortti, jossa luki "mennäänkö sheivaamaan jalkamme yhdessä". Siitä kyllä revettiin kaikki ilo irti, nimittäin sen kortin oli lähettänyt ruotsalainen K. Hän kirjoitti tuon vitsillä, ja oli pistänyt vaan jonkun ekana mieleen tulevan numeron korttiin. Molemmat miehet kuitenkin tekivät tuon oikeasti. Ja ne jalat ei pelkästään sheivattu, vaan myös vahattiin. Haha. Kyllä ne ilmeet ja huudot oli kuulemisen arvoset.

Illalla oli sellainen kilpailu, mihin suomalainen L osallistui ruotsalaisen S:n kanssa. Ne esitti seurusteluparia, ja hyvin ne kyllä veti. En todellakaan muista kuka pareista voitti, mutta kaikki sai sen verran hyvin pisteitä, että sillä ei oo väliä. Ja tärkeintähän noissa on että kaikilla on hauskaa! Sitä kyllä todellakin oli. Kilpailujen jälkeen alkoi disco ja karaoke. Käytiin abhaasialaisen M:n kanssa laulamassa parit biisit ja sittet alettiin kiertään urheilukenttää puhuen kaikesta mahdollisesta. Se ilta oli kyllä todella mahtava, ja M:stä tuli minulle todella rakas. Pidetään hänen kanssaan edelleen paljon yhteyttä, ja toivon kovasti, että joku päivä tapaamme uudestaan.

Seuraavana päivänä käsiteltiin ikäviä asioita. Saimme pitää esityksiä erilaisista aiheista. Me teimme esityksen italialaisten kanssa työttömyydestä. Espanjalaisten ja israelilaisten aihe oli huumeaineet ja ruotsalaisten sekä valko-venäläisten aihe oli yksipuolinen rakkaus. Päivällä ennen noita esityksiä tehtiin sellaisia "kynttiläveneitä", joita illalla sitten päästettiin jokeen.

Tässä kuva ruotsalaisten sekä valko-venäläisten esityksestä

Illalla vielä katsottiin video erilaisista katastrofeista ja päästettiin meidän valoveneemme jokeen. Se oli kyllä tosi hienon näköistä, kun joki oli kynttilöitä täynnä. Valitettavasti kuvista ei tullut mitään.

Lopuksi haluan sanoa, että minulta voi kysyä kaikenlaista tuohon reissuun liittyen ja muutenkin Venäjään, koitan vastata parhaani mukaan.

Ja kuvista sen verran, että en julkaise blogissani sellaisia kuvia, joissa näkyy toisien ihmisten kasvot niin hyvin, että siitä pystyy tunnistamaan henkilön.