Muistelmia osa4

Noniin, tässäpä taitaa tulla viimeinen postaus tästä erittäin mielenkiintoisesta kesäreissusta. Jäljellä oli enää 3 päivää upeaa leiriä ja jotenkin vasta siinä vaiheessa alkoi kunnolla tutustua uusiin ihmisiin ja tulla omasta kuoresta ulos. Oli todella surullista ajatella, että kohta tämä kaikki loppuu. Viimeisempinä päivinä alkoi jo ruoka-annoksetki pienentyä, mutta jätskihimo senku vaan kasvoi. Olihan sitä pakko vielä viimeiset stakanchikit maistella.

Minä yritin kovasti osallistua "tanssikursseille", nimittäin pidän tanssimisesta hyvin paljon. Olin mennyt kahden ukrainalaisen pitämälle parisalsatunnille. Se oli aivan mahtavaa, ja ne kyllä pisti meidän lantiot heilumaan kasia kovaa vauhtia. Tunnilla hikiä virtasi sen verran paljon, että säikähti aivan että vuotaako tässä kuiviin. Parinani oli suomalainen L, mutta tanssiessa vaihtettiin pareja jonkun verran. Olen nyt kovasti yrittäny houkutella miespuolisia kavereitani menemään kanssani salsatunneille täällä Suomessa, mutta eihän ne innostu ajatuksesta yhtään. Onhan tuo toisaalta kallista puuhaa. Pitää harkita muutaman vuoden päästä uudestaan, jos vaikka siinä vaiheessa olisi joku sulavaliikkeinen poikaystävä rinnalla, ja rahapussi hieman paksunisi.

Koska tanssi niin innosti, menin myös abhasialaisten pitämälle tanssitunnille. Siinä alussa pysyi niin hyvin mukana että kerkesi jo aattella että ompa helppoa. No, sitten ku tanssi hieman vaikeutui ja vauhtia lisättiin, niin eipä enää tämä tyttö osannut oikeaan suuntaan pyörähtää. Olin kyllä ihan hukassa, en yhtään tiennyt mitä pitää tehdä. Nautin kuitenkin paljon tanssituokioista. Yritin täällä Suomessa sitten muille esittää oppimiani asioita, mutta tottakai unohdin niistä jo puolet tänne saavuttuani. Nyt ku yritän muistella taas, niin en rehellisesti sanoen muista enää yhtäkään liikettä.

Leirillä ollessani vietin hyvin paljon aikaa relaxation room:ssa, siellä aina makasimme porukalla jutelleen kaikesta mahdollisesta. Abhaasialainen A kertoi minulle paljon heidän kulttuuristaan. Abhaasialainen M yritti kovasti opettaa minua sanomaan muutamia virkkeitä abhaasiaksi, vaihtelevalla menestyksellä. Kerran olin relaxation roomissa koko abhaasialaisen delegaation kanssa, ja ohimenevät kulkijat aina tykkäs tokasta, että "jaaha, taas nähä abhaasialaiset täällä". Meikät liitettiin porukkaan mukaan kysymättä edes lupaa. Haha. No ehkä en ollu tarpeeksi näkyvä tai jotai.

Viimeinen päivä oli kyllä ihan kamala. Silloin oli virallinen esitys hyvästeille ja ihmiset itki ja halaili ja itki lisää ja otti yhteiskuvia, lopulta taivaskin alkoi itkeä. Meininki oli kaikin puolin harmaa. Iloa viimeiseen päivään toi se, että suomalaisen delegaation tuli lukea lavalla runo saksaksi, ja saksalaisten suomeksi. Ei kait siinä, ku jotkut meidän delegaatiosta lukee saksaa ja sitä ihan hyvin puhuuki, minä taas en osaa sanoa ku pari sanaa, mitä en nyt tähän ala kirjoittaan. No, siinä sitten naama punasena sönkötin menemään. Kyllähän nuo sanoi, että ei se yhtään saksalta kuulostanut, mutta parhaani yritin. Haha. Eipä niillä saksalaisilla menny yhtään sen paremmin, nimittäin vain yksi lausui niin, että ymmärsin että tämähän on suomea, mitä se puhuu.

Viimeisenä päivänä venäläinen K ja espanjalainen En tiedä veti aivan mahtavan biisin espanjaksi. Tykkäsin kyllä kovasti ja heidän äänet sopii tosi hyvin yhteen. Seki ois kyllä ehdottomasti kannattanu videolle tallettaa, vaan eihän sitä silloin tajunnut. Ja muistitikkuki oli jo niin täynnä, että piti tuota kuvaamista hieman rajottaa.

Illalla siis pidettiin todella surullinen jäähyväisesitys, jonka aikana oli vaikea yrittää itkua pidättää. Tuntui niin epätodelliselta kaikki mitä oli matkan aikana tapahtunut, ja lähtö takaisin kotia vieläki epätodellisemmalta. Mentyämme pihalle, muodostettiin piiri, otettiin vierustoverimme käsistä kiinni, ja kuunneltiin viimeisiä sanoja, mitä lierin johtohahmoilla oli sanottavana. Taas päästettiin ilmapallot lentoon ja ruvettiin ottamaan niin paljon yhteiskuvia kuin vaan kerkeää. Kukaan ei välittänyt sateestakaan.

Ruokailu oli sekä hauskaa että surumielistä. Nimittäin aamulla ukrainalaiset päättivät tehdä terrori-iskun ruokailuun, ja ampuivat kaikkia vesipyssyillä. Meikä meni viisaana tyttönä pöydän alle piiloon. Raukat joutu sitte siivoamaan sotkunsa. Mutta he onnistuivat kyllä piristämään mieltä täydellisesti! Päivällinen taas oli kyyneleitä täynnä. Ainakin mun osalta. Söin ihanien abhaasialaisten (joiden kanssa kyllä kerkesin ystävystyä todella hyvin) kanssa samassa pöydässä, juteltiin niitä näitä ja yhtäkkiä pääsi suru valtamaan sydämen, ja sitä ei enää sisällä pystynyt pitämään. Oli kyllä söpöä ku kaikki halasi ja yritti piristää.

Suomalaiset, muutamat venäläiset ja abhasialaiset lähti viimeisempinä. Me vietettiin vielä yks yö leirillä muiden jo lähdettyä. Oli kamala hyvästellä kaikki. Seisoa siinä pihalla, ja katsoa kuinka bussit täynnä porukkaa, joiden kanssa on asunut viimeiset kaksi viikkoa, lähtee takaisin eri puolelle maailmaa. Toiset lähtivät jo illalla, toiset keskellä yötä.

Yöllä kaikkien lähdettyä leirikeskus tuntui kamalan tyhjältä. Minun huoneestani lähti kaikki, niin kävi myös muille. Sovittiin abhaasialaisen A:n ja M:n kanssa että nukutaan samassa huoneessa. Aluksi meidän ei edes ollu tarkoitus mennä nukkumaan, mutta väsytti niin paljon, että loppujen lopuksi oli pakko mennä levähtämään edes pariksi tunniksi. Ennen sitä pelattiin vielä hieman korttia, ja meikä urhoollisesti hävisi. Haha.

Kun aamulla koitti meidänkin aika lähteä kotia kohti, olo oli entistä epätodellisempi. Sekö oli nyt tässä?! Paluumatkaa ei voinu edes verrata menomatkaan, kaikki oli hiljaa, kukaan ei laulanut tai nauranut. Kohta oltiin jo Nizhni Novgorodissa, ja halattiin viimeistä kertaa muita leirilläolijoita ja lähdettiin. Junamatka meni minulla suurimmaksi osaksi nukkuessa, että siitäpä ei oo hirveänä kerrottavaa. Sen verran voisin suomalaiselle V:lle tässä mainita, että jalkani voi oikein hyvin.

Pietarissa saimme nyt viettää hieman enemmän aikaa kuin tulomatkalla, ja minä kävin yhden tuttavani luona kyläilemässä. Matkalla tietenkin piti vielä muutama kuva ottaa.
Pian sitä oltiinkin jo kotona. Oikeasti matka tuntui ylipitkältä, koska junia piti vaihtaa miljoona kertaa, mutta kotona oltiin silti aivan liian aikaisin, olisin mielelläni jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Lazurnyyn viettämään leirielämää.

Nyt kun tässä muistelee tuota iloista leiriä, niin pakko sanoa, että mahtavinta tuossa leirissä oli yleinen tunnelma. En ole vielä missään törmännyt niin älyttömän positiiviseen ilmapiiriin. Ihmiset halalaili toisiaan lakkaamatta, kaikki hymyili toisilleen, laulettiin, tanssittiin ja soitettiin kitaraa yhdessä. Leiriläiset olivat todella innoissaan mukana kaikissa tapahtumissa ja ystävällisyyttä sekä rakkautta riitti kaikille. Tuli kuin iskuna päähän kun palattuani Suomeen kukaan ei halaillu toisiaan ja kaikki olivat jotenkin negatiivisia. Oli kyllä todella jyrkkä pudotus takaisin "oikeaan elämään". Haha. Voinkin sanoa että tässä vaiheessa koko leiri tuntuu satumaiselta unelta, mitä ei oikeesti voinut tapahtua. Olenko mä oikeesti ollut tuolla, vai onko kaikki ollut vaan unta?

Toivon kovasti, että tänä vuonna lähtevä delegaatio tykkää Lazurnysta yhtä paljon kuin me. Jos joku tänä vuonna sinne lähtevä eksyy blogilleni, minulta voi kysellä leiriin liittyvistä asioista. Toki toivon kovasti, että pääsisin uudestaan osallistumaan leirille, mutta pitäähän sitä antaa muilleki tilaisuus kokea tuo upea matka.