Namia tahtoo hän

Minulla on ongelma! Ongelman nimi on laiskuus. Haluan ihan hulluna leipoa jotain, ja olen jo päättänyt että tahdon mokkapaloja tai mutakakkua tai pannukakkua tai vohveleita tai... Eli siis, haluan valmistaa jotain hyvää! Katsoin kaikki keittiön kaapit läpi ja asianlaita on, että mihinkään hyvään ei riitä elintarvikkeita. Aina yks tai pari ainesosa puuttuu. Pitäisi siis käydä kaupassa. Siinä tulee vastaan se mainitsemani ongelma, nimittäin ruoanlaitto on muuten kivaa, mutta kaupassa käynti on yhtä helvettiä. Kyllä, olen ihan tosissani! Shoppailu on suurimmaksi osaksi kamalaa!

Shoppailusta tulikin mieleeni, että sain vihdoinkin ostettua matalapohjaiset kengät. Tuntui kuin olisin seitsemännessä taivaassa, ku laitoin uutukaiseni jalkaan! Nyt en kyllä pistä korkkareita jalkaan moneeen moneeen moneen viikkoon, eiku sittenki päivään, tai oikestaan tuntiin.

Menin tänään kirjastoon... ja se oli kiinni. No, koitin toisen kerran ja sillä kertaa onnisti. Menin sitten katsomaan oisko siellä jotai mielenkiintoisen olosia kirjoja Kroatiasta tai Dubrovnikista. Ei löytyny kivan oloista, mutta jonkinnäköinen kirja Dubrovnikista huuteli minulle hyllystä. Minä vilkaisin sitä, mutta oli niin tylsän näköinen etten jaksanu sen enempää sitä selailla. Viimeisellä sivulla oli kuitenkin jotai hyödyllisiä sanoja kroatiaksi. Niitä meikä innostui lukemaan. Ensimmäinen vaikutelma kroatian kielestä on että se kuulostaa siltä ku joku puhuis venäjää kieliopillisesti todella väärin. Odotan nyt innolla että pääsen kuulemaan kuinka ne kroatialaiset puhuu. Haluan tietää kuinka hyvin ymmärrän heidän puhetta.

Tuntuu ihan älyttömältä että nyt ollaan jo toukokuussa menossa. Lukuvuosi meni ohi hirvittävää vauhtia. Kohta sitä taas pääsee nauttimaan kesän auringosta. Tahtoo jo ruskettua!

Viikonloppumieltä

Olen kiireisen viikon jälkeen halunnut viikonloppuna hieman rentoutua, ja sitä kyllä tuli tehtyä. Nyt varmasti jaksaa taas työskennellä koko viikon (tai ainakin alkuviikon) täydellä panoksella.

Perjantaina olin hyvin kiukkuinen aamulla, koska minulla alkoi koulu kahdeksalta aamulla kun yleensä se alkaisi vasta kahdeltatoista. Koin kauhun hetkiä aamulla yrittäessäni kiivetä ylös lämpimästä sängystä monta tuntia normaalia aikasemmin. Koulussa olikin hieman väsynyt meininki, nimittäin en jaksanut yhtään keskittyä ja naureskelin kaikelle mille ois kannattanu ja ei olisi kannattanut nauraa. Kotiin tullessani ajattelin rentoutua leffan parissa. Tietenkin suunnitelmani epäonnistui, nimittäin meille saapui vieraita, piti sitten viettää heidän kanssaan muutamia tunteja. Ei siinä, rentoa oli, mutta väsyneet aivoni eivät oikein jaksaneet miettiä mitään keskusteltavaa, joten muiden piti hoitaa puhumispuoli. Vieraiden lähdettyä sain sitten hieman aikaa elokuvan katsomista varten. Tällä kertaa ruutuun pyörähti "The Proposal", joka oli todella kevyttä katseltavaa. En tiedä mikä viehättää noissa elokuvissa, joista tietää miten ne loppuu, ennenku on alkanu ees kattoa koko leffaa, mutta tykkään silti katsoa niitä välillä. Kuva on googlesta.
Elokuvan jälkeen lähdin kaverilleni J:lle, joka yritti siivota huonetta minun lukiessa yhtä ohjekirjasta englanniksi. En tajunnut siitä yhtään mitään (siinä yritettiin käyttää liian paljon todella sivistyneitä ja tärkeitä sanoja), mutta onneksi tarvitsemani tieto selvisi. Illalla lähdettiin J:n kanssa käymään toisella J:lla, siellä pelattiin Trivial Pursuittia ja hauskaa oli!

Lauantaina oli sitten todellinen leffailta tai leffapäivä. Herättyäni katsoin "Love Happens", joka ei oikeen tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Oli oikeastaan aika tylsä leffa mun mielestä. Elokuvan jälkeen kävin kaupassa ostamassa vähän hedelmiä ja muita ruokatarvikkeita äitienpäivä-ateriaa varten sekä ostamassa äidille kukkia. Tavallisesta marketista löytyi yllättävän hienoja kukkakimppuja, minua ihan ihmetytti.

Illalla lähdin käymään ystävälläni E:llä. Katsottiin hänen kanssaan "Avatar" (jo oli aikaki). Se oli mielestäni kyl aika hieno leffa. Ne efektit, joista monet puhuu ei ees niin tehnyt minuun vaikutusta. Siinä leffassa oli kuitenkin vähän kaikkea, ja se kaikki oli esitetty hyvässä muodossa. Leffasta löytyi sotaa, rakkautta, fantasiaa... Mutta eniten minua viehätti se, kuinka kuvattiin ihmisiä ja niitä sinisiä olentoja. En tahdo sanoa, että kaikki ihmiset olisivat tunteettomia rahan perässä kulkevia paskiasia (anteeksi voimasanan käyttö), mutta valitettavasti sellaisia löytyy yllättävän paljon täältä planeetalta. Avatarissa näytettiin kuinka raakoja ihmiset voivat olla, kun kyseessä on raha. Silloin ei enää ajatella sitä, miten muiden käy. Siinä vaiheessa piti jo oikeesti purra hammasta, kun jokin henkilöhahmo kyseisessä leffassa sanoi: "sehän on vain puu". Miten jotkut voi arvostaa luontoa noin vähän?! Ja en halua nyt kuulla yhtään "se on vain leffa" - kommenttia, nimittäin tuota näkee joka päivä oikeassa elämässäkin. Kuva on googlesta.
Tultuani E:ltä ajattelin katsoa vielä yhden leffan nimeltä "The Notebook". Tykkäsin kyl aivan älyttömästi tuosta elokuvasta! Välillä kyllä löysin itseni tarkkailemassa hahmojen kampauksia enemmän kuin itse leffaa, mutta kun ne vain oli niin hienoja. Pidän tosi paljon kiharasta tukasta. Kampaukset eivät kuitenkaan olleet se, mikä minuun teki vaikutuksen, vaan elokuvan rakenne ja juoni. Kuva on googlesta.
Tänään, eli äitienpäivänä/eurooppa päivänä/9. toukokuuta olen viettänyt päiväni aikalailla keittiössä. Tein hedelmäsalaattia ja leivoin piirakan sekä siivoilin ja koriselin. Mutta kerkesin kuitenkin jossain välissä katsoa yhden leffan (elokuvapainoitteinen viikonloppu tais olla tällä kertaa). Jonossa oli seuraavaksi tulossa "Guess Who", joka oli aivoton komedia, mutta sai todella iloiselle mielelle, joten ei aika mennyt hukkaan vaikka sen katsoi. Loppuilta menikin sitten äidin ja veljen kanssa jutellessa.

Vaikka en hirveän paljon viikonlopun aikana saanut aikaseksi, sain kuitenkin änkättyä itseni monille kursseille ensi lukuvuodelle. En tiedä jaksanko käydä aivan noita kaikkia mitä valitsin, mutta saapi nähdä. Onneksi ennen tuota työurakkaa luvassa on kesäloma (ja töitä) ja ulkomaille lähtö ja paljon rannalla oleskelua!

Pientä ihmettelyä

Tänään aamulla kouluun mennessä oli naurussa pidättelemistä. Olin nimittäin menossa sisään koulurakennukseen ku kolme jätkää väkisin tunki ovesta mun eteen. Minä sitten seisoin siinä ulkona ja annoin heidän mennä ensin. Ne ei kyllä tuntunu ajattelevan asiaa sen tarkemmin, mutta kyllä mua hieman nauratti. Kyllä sitä kohteliata herrasmiehiä kasvaa! Olen asiasta erittäin iloinen. Kohtahan sitä saa jo ojentaa miehille takin ja ostaa heille kukkia. Jos asia etenee hyvin, niin ehkä kohta naiset rupiaa kantamaan miehiä käsillään (ei sillä ettemekö jo tätä tekisi ;D).

P.S. älkää ottako postaustani kovin vakavasti ettei synny tappelua

Eteenpäin tallustaen

Tällä hetkellä on kyllä jaloille ja aivoille paljon töitä, nimittäin kiirettä pitää. En siis näin ollen kirjottele näinä päivinä kovin usein enkä pitkästi. Kerron nyt kuitenkin pikaisesti tämän hetkiset kuulumiseni.

Olen eilen aloittanut autokoulun. Melko kauan yritin valita sitä parasta minulle autokoulua, vertailin hintoja ja kuuntelin tarkasti ihmisten palautteita. Nyt ku olen käyny pari teoriatuntia istumassa valitsemassani autokoulussa, niin olen enemmän kuin tyytyväinen päätökseeni. Sinne ei yhtään ärsytä mennä istumaan vaikka ulkona on (jopa) aika lämmin, aurinko paistaa ja koulussa tuli jo valmiiksi vietettyä kahdeksan tuntia. Kun minä tunneilta pääsen pois, ihmiset saa varoa silmiään nimittäin meikä loistaa kuin Naantalin aurinko. Opettaja on todellinen huumoriveikko ja häneltä ei kyllä asia lopu kesken.

Autokoulun lisäksi yritän kovasti käydä myös tavallista koulua ja tehdä vapaaehtoistyötä lasten parissa niin paljon kuin vaan kerkeän. Huomenna olisi tarkoitus mennä töihin pariksi tunniksi, ku koulut loppuu jo yhdeltä. Töistä sitä saa jatkaa suoraan movie making clubille, joka jatkuu sitten muutaman tunnin illalla.

Tämän pyörremyrskyn keskellä yritän kovasti myös pitää sosiaalisia kontaktejani yllä, niinpä torstaina olisi neljän jälkeen tulossa tapaaminen meijän ihanan vaihtari J:n kanssa. Kahvittelun merkeissä sitä taidetaan tällä kertaa mennä.

Vapaaehtoistyössäni monet on maininnut minulle Mannerheimin lastensuojeluliitosta. Eilen kävin tarkistamassa mikä tämä oikein on, ja kiinnostaisiko se mahdollisesti minua. Tulin siihen tulokseen, että kesälomalla taidan ottaa yhteyttä nimenomaiseen järjestöön ja mahdollisesti tehdä lastenhoitotyötä myös sen kautta.

Illat menee tietenkin läksyjen parissa, mutta myös urheilemisen merkeissä. Salilla ei valitettavasti ole tullut käytyä viime aikoina, mutta lenkkeilemistä sekä kotona jumppailua on tullut harrastettua sitäkin useammin. Ajattelin että syksyllä vois alkaa käydä ihan oikeissa jumpissakin. Siellä pääsis tutustumaan mahdollisesti joihinkin uusiin minulle liikkeisiin yms. Ainoa huono puoli noissa on, että ne on tiettyyn aikaan joka viikko. Tykkään siitä, että nyt voin harrastaa liikuntaa juuri silloin kun minulla on siihen aikaa ja halua (mitä kyllä löytyy), eikä tarvi väkisin raahautua tunnille, ku onhan siitä jo kuitenkin maksanut.

Tätä ei välttämättä uskois, mutta olen ihan älyttömän onnellinen siitä, kuinka paljon hommaa minulla on tällä hetkellä. On ihanaa herätä aamulla tietäen, että tänä päivänä tulee tehtyä jotakin eikä vaan istuttua koneen äärellä tylsistyneen näköisenä tekemättä mitään. Olen viime aikoina itselleni noita hommia urakalla hankkinu. Nimittäin noiden lisäksi, mistä jo kirjoitin haluan aloittaa yhden todella pitkän ja aivoja raastavan, mutta samalla erittäin mielekkään projektin. Kerron tästä tapauksesta myöhemmin tarkemmin, jos siitä näyttää jotakin tulevan.

Keltainen toukokuu

...joka on kyllä tänä vuonna melko harmaa. Toivottavasti toukokuu kuitenkin pääsee vauhtiin tässä pian ja karkottaa pilvet. Aurinko olisi nimittäin minun puolesta ainakin erittäin tervetullut. Hieman jo ihmetyttää ku edelleen sataa lunta.

Vappuviikonloppu meni kyllä todella rennoissa merkeissä. Perjantaina aika meni niin nopeaa, ettei uskoiskaan. Yhtäkkiä huomattiin että kello on jo kolme. Bussimatka Pulkkilaan meni nukkumisen merkeissä, niinkuin yleensäkin. Pulkkilassa sitten minua tervehti vesisade, joka jatkui koko viikonlopun ajan. Onneksi keltaista tunnelmaa loi ystäväni E. Oli todella mukavaa päästä pitkästä aikaa juttelemaan hänen kanssaan.

Retket Pulkkilaan on paitsi ilo mielelle ja sydämelle, niin myöskin mahalle. Siellä saa kyllä aina maistella erilaisia herkkuja. Tänäkin viikonloppuna tuli syötyä pakollisten munkkien lisäksi sipsiä, jäätelöä, vanukkaita, aivan älyhyvää kääretorttua... Mahani on nyt kyllä todella tyytyväinen. Minä taas mietin kovasti urheilemista, joka on jäänyt viime aikoina hieman vähemmälle sairastelun ja kiireiden sekä myös laiskuuden takia.

Viikonloppuna katsottiin pari leffaa. Olen vähän jälkeenjäänyt, niinpä en ole katsonut Harry Pottereista kuin kaks ensimmäistä osaa, niin aattelin nyt, että samahan se on katsoa kolmas. Eipä se minuun erityistä vaikutusta tehnyt, niinkuin ei kaks ensimmäistäkään, mutta ihan kivaa ajanvietettä se kuitenkin on. Ei harmita että meni aika hukkaan, kun sen elokuvan katsoi. Kuva on googlesta. Potterin lisäksi tuli katsottua Sooloilua. Siitä olen oikeastaan melko samaa mieltä kuin Harry Potterista. Kiva katsoa kaverin kanssa sipsiä napostelleen. Mutta eipä se minuun erityistä vaikutusta kyllä tehnyt.

Ennen Pulkkilan matkaa katsoin sen The Piano, mistä kirjoitin edellisessä postauksessani. Olin odottanut kyllä aivan toisenlaista elokuvaa ku mitä se loppujen lopuksi sitten oli. Eli sinänsä leffa oli kiva yllätys. Elokuvassa minä kuitenkin pidin paljon enemmän musiikista kuin itse juonesta. Pianomusiikki kyllä iski ja uppos. Tykkään todella paljon kuunnella toisten pianonsoittoa, varsinkin livenä. Elokuvan jälkeen olikin aivan pakko kuunnella vielä muutamia kappaleita uudestaan.

Jälkitunnelmat

Pari päivää sitten katsoin elokuvaa nimeltä "The Pianist". En lukenut mistä leffa kertoo, enkä katsonut arvosteluja yhtään, joten sitä kohtaan ei ollut minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Kuva on googlesta.
Jo alkumetreillä aloin epäillä haluanko todellakin katsoa tätä elokuvaa. Ei sen takia, että se olisi huono, vaan elokuvan aihe on järkyttävä. Päähenkilönä on Puolassa asuva juutalainen, ja ajan suhteen leffa sijottuu toiseen maailmansotaan. Tuosta voi päätellä jo melko paljon millaisia kuvia nimenomaisessa elokuvassa esiintyy. Minua itseä jopa yllätti omat tuntemukset leffan aikana ja myös sen jälkeen. Yleensä päähenkilö on se, jonka elämä mua eniten koskettaa. Tässä leffassa asia ei kuitenkaan ollut niin, sillä enemmän minua järkytti kaikki päähenkilön ympärillä tapahtuva. Elokuva ei kyllä sievistellyt yhtään sodan tapahtumia, ja jotkut kuvat oli todella karuja. Minun piti välillä ihan sulkea silmät ja pitää pieniä taukoja, sillä järkytys oli niin suuri. Tuo yllätti minua melko paljon, nimittäin pidän sotaelokuvista, ja olen katsonut niitä melko paljon tähän mennessä. Olen myös lukenut paljon kuinka juutalaisia ennen kohdeltiin. Sen näkeminen oli kuitenkin aivan eri luokkaa, ku siitä lukeminen. Mielestäni tuon tyyppiset elokuvat ovat miljoona kertaa pelottavampia kuin mikään kauhuelokuva.
Leffa, joka tarkastelee melko samaa asiaa aivan eri näkökulmasta on "The Boy in the Striped Pyjamas", mistä minä henkilökohtaisesti tykkäsin hyvin paljon. Se herätti aivan toisenlaisia ajatuksia ja tunteita kuin "The Pianist". Molemmat leffat ovat todellakin katsomisen arvoisia. Varsinkin silloin, kun itsellä on sellainen olo, että oma elämä on kauheaa ja mikään ei suju ja kaikki on huonosti niin nuo leffat ovat hyvää ajanvietettä, nimittäin niiden jälkein huomaa että omassa elämässä mikään ei ole huonosti.
Seuraavaksi leffalistalla olisi elokuva nimeltä "The Piano". Saa nähdä milloin tämä tulee katsottua. Vähän aikaa sitten katsoin myös elokuvan nimeltä "The Guitar" (oli muuten rento elokuva, mutta sitä ei kannata alkaa kattomaan jos ei oo pitsaa vieressä). Olenkin tässä jo pohtinut että jäljelle jäis enää leffan "The Guitarist" katsominen, mutta eipä sellaista taida löytyä.

Vappusuunnitelmani varmistuivat eilen illalla, kun päätin että lähden pieneen kylään noin sadan kilometrin päähän Oulusta, ja vietän laatuaikaa ystäväni E:n kanssa. Hieman erilainen vappu tänä vuonna.
Eilen vietin todella mukavan illan J:n ja J:n kanssa, joka hieman venähti ja yöunet jäikin tänä yönä hieman vähemmälle. Oli kivaa vain pelata ja jutella niitä näitä ajattelematta sen enempää puhuuko nyt järkeviä vai ei. Ilta oli kyllä todella mukava, ja toivon mukaan sellaisia tulee pidettyä tästä lähtien vähän useammin.
Tämä postaus on niinkuin uutislähetys, piti loppukevennyskin tehdä.

А снег идет, a снег идет...

Istun kouluni atk-luokassa vapun ohjelmaa miettien (jepjep, koulussa ei ole todellakaan ole mitään muuta tekemistä). Aluksi suunnitelmissa oli kaupungissa kiertelyä ja kavereiden tapaamista. Äsken kuitenkin hyvä ystäväni E, joka asuu vähän kauempana täältä, kutsui minut hänelle kylään vappuviikonlopuksi. Aloin käymään ehdotusta läpi päässäni, kun katsoin ikkunasta ulos...

...ja järkytyin. Siellähän sataa lunta! Lunta, vaikka kohta on vappu. Ja toiset vielä miettii, että kerkeääkö lumet sulaa ennen vappua. Eipä ne taida, jos kerta semmosta vielä tulee tuolta taivaalta.

Nyt jos koskaan haluan jo äkkiä päästä sinne palmujen maahan herraa aurinkoa tapamaan. Eilen postiluukusta tipahti kesämekko, niin tuli niin lämmin ja kesäinen olo, teki mieli vaan pistää mekko päälle ja mennä rannalle istumaan. Herrä sää kuitenkin pakottaa minut pistämään ajatukseni vielä joksikin aikaa takavasemmalle.

Siellä muuten sataa tosi kovaa sellaisia iiiisooja lumihiutaleita. Nyt erään italaialaistuttuni L:n unelma toteutui. Hän niin halusi, että tänä keväänä vielä sataisi lunta, kun hän vasta tänne Suomeen tuli. On ne hulluja nuo etelän kansalaiset kun lumesta ja kylmästä niin pitävät.

Kuulumisia

Tässä alan jo pikkuhiljaa parantua, ja elämä hymyilee! Koulukin hymyilee minulle, mutta se on kyllä ilkeä hymy se. Nimittäin minulle on kasaantunut hulluna kouluhommia, ku en koulussa viikkoon ole ollu. No, eiköhän siitä jotenkin selvitä!

Tänään tai eilen illalla (alkaa tuo dementia iskeä päälle kovaa vauhtia) tuli sähköpostia abiristeilystä, joka on siis minulle tulossa ensi vuonna. Maksettiin sitten tänään varausmaksu. Tämäkin tyttö siis pääsee risteilemään ensimmäistä kertaa elämässään ensi helmikuussa. Brr, talvi, kylmä... Tulis jo kesä äkkiä! Aluksi olin sitä mieltä, että en osallistu tuohon tapahtumaan, mutta onneksi pikku-ukko nimeltä järki päätti vierailla pääkopassani. Hän sitten yhdisteli aivojohtojani hieman erilaiseen järjestykseen, ja lopputulos oli että abiristeilyyn osallistutaan!

Olen myös muutama päivä sitten ilmoittautunut autokouluun. Mitä siitäki tullee ku tämä tyttö päästetään ratin taakse? Haha. En halua edes kuvitella. Vinkki kaikille Suomessa asuville kansalaisille: kannattaa pysytellä siitä lähtien kotona ku meikä ajokortin saa, nimittäin koskaan ei voi tietää milloin päätän lähteä liikenteeseen!

Tänään varasimme rakkaan ystäväni J:n ja hänen vanhempien kanssa lentoliput Kroatiaan! Pääsen siis näköjään ihan oikeasti nauttimaan etelän auringosta (toivotaan nyt kovasti että silloin ei sada, ku me sinne mennään)! Ja hyvällä säkällä pääsen myös tutustumaan noihin ihaniin palmuihin! Olen kyllä pienestä asti halunnut sellaiseen törmätä (en kirjaimellisesti), niin kahden kuukauden päästä unelmani toteutuu. Kuva on googletettu.
En myöskään ole koskaan lentänyt (paitsi unessa), niin saa nähdä kuinka kauhuissani olen kun lentokoneeseen pääsen. Onneksi viereeni tulee J, niin voin tarttua häneen kiinni aina ku alkaa kovin pelottaa. Olemme siis menossa kaupunkiin nimeltä Dubrovnik ja se vaikutti todella mielenkiintoiselta paikalta. Tosiaan.... Miten minä edes pääsin tuohon reissuun mukaan?

No se tapahtui niin, että olin kovasti lähdössä tänä kesänä erääseen toiseen maahan, mutta rakas äitini kielsi minua menemästä sinne sanomalla reissua liian vaaralliseksi. Ehkä vielä joku päivä pääsen sinnekki asti (en kuitenkaan paljasta minne, se on salaisuus). Kerroin tämän surullisen uutisen ystävälleni J:lle, joka sitten ehdotti että tulisin heidän mukaan Kroatiaan. Siitähän tämä tyttö innostui niin että oli heti pian jo lähdössä. Mut täytyy reissua vielä 2 kuukautta odottaa! Aika menee onneksi varmana melko nopeaa töitä tehden, autokoulua käyden, opiskelleen ja ehkä myös hieman juhlien (vappu on jo ensi viikolla, woou).

Muistelmia osa4

Noniin, tässäpä taitaa tulla viimeinen postaus tästä erittäin mielenkiintoisesta kesäreissusta. Jäljellä oli enää 3 päivää upeaa leiriä ja jotenkin vasta siinä vaiheessa alkoi kunnolla tutustua uusiin ihmisiin ja tulla omasta kuoresta ulos. Oli todella surullista ajatella, että kohta tämä kaikki loppuu. Viimeisempinä päivinä alkoi jo ruoka-annoksetki pienentyä, mutta jätskihimo senku vaan kasvoi. Olihan sitä pakko vielä viimeiset stakanchikit maistella.

Minä yritin kovasti osallistua "tanssikursseille", nimittäin pidän tanssimisesta hyvin paljon. Olin mennyt kahden ukrainalaisen pitämälle parisalsatunnille. Se oli aivan mahtavaa, ja ne kyllä pisti meidän lantiot heilumaan kasia kovaa vauhtia. Tunnilla hikiä virtasi sen verran paljon, että säikähti aivan että vuotaako tässä kuiviin. Parinani oli suomalainen L, mutta tanssiessa vaihtettiin pareja jonkun verran. Olen nyt kovasti yrittäny houkutella miespuolisia kavereitani menemään kanssani salsatunneille täällä Suomessa, mutta eihän ne innostu ajatuksesta yhtään. Onhan tuo toisaalta kallista puuhaa. Pitää harkita muutaman vuoden päästä uudestaan, jos vaikka siinä vaiheessa olisi joku sulavaliikkeinen poikaystävä rinnalla, ja rahapussi hieman paksunisi.

Koska tanssi niin innosti, menin myös abhasialaisten pitämälle tanssitunnille. Siinä alussa pysyi niin hyvin mukana että kerkesi jo aattella että ompa helppoa. No, sitten ku tanssi hieman vaikeutui ja vauhtia lisättiin, niin eipä enää tämä tyttö osannut oikeaan suuntaan pyörähtää. Olin kyllä ihan hukassa, en yhtään tiennyt mitä pitää tehdä. Nautin kuitenkin paljon tanssituokioista. Yritin täällä Suomessa sitten muille esittää oppimiani asioita, mutta tottakai unohdin niistä jo puolet tänne saavuttuani. Nyt ku yritän muistella taas, niin en rehellisesti sanoen muista enää yhtäkään liikettä.

Leirillä ollessani vietin hyvin paljon aikaa relaxation room:ssa, siellä aina makasimme porukalla jutelleen kaikesta mahdollisesta. Abhaasialainen A kertoi minulle paljon heidän kulttuuristaan. Abhaasialainen M yritti kovasti opettaa minua sanomaan muutamia virkkeitä abhaasiaksi, vaihtelevalla menestyksellä. Kerran olin relaxation roomissa koko abhaasialaisen delegaation kanssa, ja ohimenevät kulkijat aina tykkäs tokasta, että "jaaha, taas nähä abhaasialaiset täällä". Meikät liitettiin porukkaan mukaan kysymättä edes lupaa. Haha. No ehkä en ollu tarpeeksi näkyvä tai jotai.

Viimeinen päivä oli kyllä ihan kamala. Silloin oli virallinen esitys hyvästeille ja ihmiset itki ja halaili ja itki lisää ja otti yhteiskuvia, lopulta taivaskin alkoi itkeä. Meininki oli kaikin puolin harmaa. Iloa viimeiseen päivään toi se, että suomalaisen delegaation tuli lukea lavalla runo saksaksi, ja saksalaisten suomeksi. Ei kait siinä, ku jotkut meidän delegaatiosta lukee saksaa ja sitä ihan hyvin puhuuki, minä taas en osaa sanoa ku pari sanaa, mitä en nyt tähän ala kirjoittaan. No, siinä sitten naama punasena sönkötin menemään. Kyllähän nuo sanoi, että ei se yhtään saksalta kuulostanut, mutta parhaani yritin. Haha. Eipä niillä saksalaisilla menny yhtään sen paremmin, nimittäin vain yksi lausui niin, että ymmärsin että tämähän on suomea, mitä se puhuu.

Viimeisenä päivänä venäläinen K ja espanjalainen En tiedä veti aivan mahtavan biisin espanjaksi. Tykkäsin kyllä kovasti ja heidän äänet sopii tosi hyvin yhteen. Seki ois kyllä ehdottomasti kannattanu videolle tallettaa, vaan eihän sitä silloin tajunnut. Ja muistitikkuki oli jo niin täynnä, että piti tuota kuvaamista hieman rajottaa.

Illalla siis pidettiin todella surullinen jäähyväisesitys, jonka aikana oli vaikea yrittää itkua pidättää. Tuntui niin epätodelliselta kaikki mitä oli matkan aikana tapahtunut, ja lähtö takaisin kotia vieläki epätodellisemmalta. Mentyämme pihalle, muodostettiin piiri, otettiin vierustoverimme käsistä kiinni, ja kuunneltiin viimeisiä sanoja, mitä lierin johtohahmoilla oli sanottavana. Taas päästettiin ilmapallot lentoon ja ruvettiin ottamaan niin paljon yhteiskuvia kuin vaan kerkeää. Kukaan ei välittänyt sateestakaan.

Ruokailu oli sekä hauskaa että surumielistä. Nimittäin aamulla ukrainalaiset päättivät tehdä terrori-iskun ruokailuun, ja ampuivat kaikkia vesipyssyillä. Meikä meni viisaana tyttönä pöydän alle piiloon. Raukat joutu sitte siivoamaan sotkunsa. Mutta he onnistuivat kyllä piristämään mieltä täydellisesti! Päivällinen taas oli kyyneleitä täynnä. Ainakin mun osalta. Söin ihanien abhaasialaisten (joiden kanssa kyllä kerkesin ystävystyä todella hyvin) kanssa samassa pöydässä, juteltiin niitä näitä ja yhtäkkiä pääsi suru valtamaan sydämen, ja sitä ei enää sisällä pystynyt pitämään. Oli kyllä söpöä ku kaikki halasi ja yritti piristää.

Suomalaiset, muutamat venäläiset ja abhasialaiset lähti viimeisempinä. Me vietettiin vielä yks yö leirillä muiden jo lähdettyä. Oli kamala hyvästellä kaikki. Seisoa siinä pihalla, ja katsoa kuinka bussit täynnä porukkaa, joiden kanssa on asunut viimeiset kaksi viikkoa, lähtee takaisin eri puolelle maailmaa. Toiset lähtivät jo illalla, toiset keskellä yötä.

Yöllä kaikkien lähdettyä leirikeskus tuntui kamalan tyhjältä. Minun huoneestani lähti kaikki, niin kävi myös muille. Sovittiin abhaasialaisen A:n ja M:n kanssa että nukutaan samassa huoneessa. Aluksi meidän ei edes ollu tarkoitus mennä nukkumaan, mutta väsytti niin paljon, että loppujen lopuksi oli pakko mennä levähtämään edes pariksi tunniksi. Ennen sitä pelattiin vielä hieman korttia, ja meikä urhoollisesti hävisi. Haha.

Kun aamulla koitti meidänkin aika lähteä kotia kohti, olo oli entistä epätodellisempi. Sekö oli nyt tässä?! Paluumatkaa ei voinu edes verrata menomatkaan, kaikki oli hiljaa, kukaan ei laulanut tai nauranut. Kohta oltiin jo Nizhni Novgorodissa, ja halattiin viimeistä kertaa muita leirilläolijoita ja lähdettiin. Junamatka meni minulla suurimmaksi osaksi nukkuessa, että siitäpä ei oo hirveänä kerrottavaa. Sen verran voisin suomalaiselle V:lle tässä mainita, että jalkani voi oikein hyvin.

Pietarissa saimme nyt viettää hieman enemmän aikaa kuin tulomatkalla, ja minä kävin yhden tuttavani luona kyläilemässä. Matkalla tietenkin piti vielä muutama kuva ottaa.
Pian sitä oltiinkin jo kotona. Oikeasti matka tuntui ylipitkältä, koska junia piti vaihtaa miljoona kertaa, mutta kotona oltiin silti aivan liian aikaisin, olisin mielelläni jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Lazurnyyn viettämään leirielämää.

Nyt kun tässä muistelee tuota iloista leiriä, niin pakko sanoa, että mahtavinta tuossa leirissä oli yleinen tunnelma. En ole vielä missään törmännyt niin älyttömän positiiviseen ilmapiiriin. Ihmiset halalaili toisiaan lakkaamatta, kaikki hymyili toisilleen, laulettiin, tanssittiin ja soitettiin kitaraa yhdessä. Leiriläiset olivat todella innoissaan mukana kaikissa tapahtumissa ja ystävällisyyttä sekä rakkautta riitti kaikille. Tuli kuin iskuna päähän kun palattuani Suomeen kukaan ei halaillu toisiaan ja kaikki olivat jotenkin negatiivisia. Oli kyllä todella jyrkkä pudotus takaisin "oikeaan elämään". Haha. Voinkin sanoa että tässä vaiheessa koko leiri tuntuu satumaiselta unelta, mitä ei oikeesti voinut tapahtua. Olenko mä oikeesti ollut tuolla, vai onko kaikki ollut vaan unta?

Toivon kovasti, että tänä vuonna lähtevä delegaatio tykkää Lazurnysta yhtä paljon kuin me. Jos joku tänä vuonna sinne lähtevä eksyy blogilleni, minulta voi kysellä leiriin liittyvistä asioista. Toki toivon kovasti, että pääsisin uudestaan osallistumaan leirille, mutta pitäähän sitä antaa muilleki tilaisuus kokea tuo upea matka.

Muistelmia osa3

Seuraavat päivät olivat jo hieman erilaiset, nimittäin meillä alkoi study circles:t. Minä osallistuin five sense study circeliin. Muita teemoja olivat esimerkiksi teatteri, politiikka, urheilu... Tuo viisi aistia oli ihan mielenkiintoinen. Me esimerkiksi pelattiin jalkapalloa pareittain niin, että toisella meistä oli silmät sidottu, ja se oli varsinainen pelaaja. Toisen piti vaan kuljettaa paria ja huudella ohjeita. Leikimme muitaki siistejä aistileikkejä. Muista työympyröistä en osaa sanoa mitään, koska en ole niissä ollut. Tai no.... Minä ja abhasialainen A hieman sekoilimme alussa ja mentiin väärään study circle:iin, siinä vähä aikaa istuttiin ja ihmeteltiin että miten tää on ihan erilainen ku mitä piti olla. Sitten tajusimme, että emme ole oikeassa paikassa, ja suunnattiin oikeaan ryhmään.

Tottakai muiden maiden esitykset omista maista jatkuivat läpi leirin, ja niitä oli aina ilo katsoa. Mutta sitten alkoi taas tapahtumarikas päivä, nimittäin käytyämme jälleen tarkastuksessa sairaalassa, minut, L:n ja V:n otettiin sairaalaan, sillä alettiin epäillä että me saatiin sikainfluenssatartunnan. Haha. Kylläpä siinä sitten riemua riitti kerrakseen. Meidän ryhmänohjaajat ei oikein innostunu tästä, ja yritti kovasti taistella, jotta meidät päästettäis ulos sairaalasta. Minä taas toimin kääntäjänä, ja lääkärit päätteli että minä olen se, joka valittaa, ja uhkasi lähettää sairaalaan Vyksaan. Syy, miksi meidät otettiin sairaalaan oli, että yksi saksalainen poika oli sairastunut hyvin pahasti, ja sillä oli melko korkea kuume, sen pikatestit sikainfluenssaan olivat positiivista, joten se sitte vietiin Vyksaan sairaalaan. Hänellä ei kuitenkaan mitään sikaflunssaa ollu, mutta siitä me saatiin tietää vasta myöhemmin. Meillä taas oli lämpöä vähän päälle 37, mikä johtui ihan varmasti siitä, että me hieman nautittiin etelän auringosta ja taisimme näin vähän ylikuumentua.

Sairaalassa me vietimme yhden päivän ja yhden yön. Sinä iltana muilla oli ohjelmassa fashion starshow, ja harmittaa ihan älyttömästi ettei päästy mukaan. Nimittäin kun näin kuvat miten hienona kaikki ihmiset oli tuossa tapahtumassa, olin ihan lumottu. Toisaalta sairaalassa saimme olla rauhassa ja nukkua!!! Sitä todellakin kaipasi jo tuossa vaiheessa. Siellä sairaalassa myös tutustuimme muutamaan uuteen henkilöön, mikä seki on positiivista.

Seuraavana oli ohjelmassa Russia day, ja silloin saimme taas nauttia upeista tanssi- ja lauluesityksistä sekä venäläisestä kulttuurista.

Nuo balleriinat muodosti tanssin lopussa Venäjän lipun. Esityksen lopussa päästettiin ilmapallot vapaalle.Tuona päivänä oli myös retki venäläiseen kylään. Suomalaisista sinne lähti L ja V, ja he kyllä tykkäsivät siitä paljon.

Seuraavana päivänä taisi olla retki Nizhni Novgorodiin. Ja se oli kyllä ihana. Ainoa miinuspuoli oli se, että käytiin syömässä McDonald'sissa. En yhtään tykkää tuosta paikasta, enkä haluaisi tukea sitä. Mutta matka sinne oli hauska, nimittäin Venäjällä, jos monta nuoria kuljettavia busseja on lähössä jonnekki, niin miliisien tulee ajaa bussien edessä ja bussien takana. Haha. Nizhni Novgorodissa meillä oli aluksi nopea opastusmatka, jonka aikana minä sain napsia kuvia rakennuksista.

Ensimmäinen kuva on Nizhni Novgorodin pankista, toinen kremlista ja kolmas Volgan rannalta.

Tuona päivänä kun olimme vierailemassa kaupungilla, oli hyvin monet häät menossa. Minä yritin jokaisesta morsiamesta napsasta kuvan, mutta en oikein onnistunu tehtävässäni, nimittäin menin jo sekaisin kuinka monta niitä on. Ainakin viidet hääseurueet me nähtiin, voi olla että niitä oli enemmänkin.

Opastuskiertueen jälkeen saimme vapaasti kulkea pitkin Venäjän katuja, shoppailla ja tehdä mitä huvitti. Me kaikki (puhun nyt suomalaisista) shoppailimme hieman. Minä ostin yhdelle kaverilleni tuliaisen ja äidille pienen lahjan. Ostin myös abhaasialaiselle M:lle synttärilahjan ja Raffaelloja (ahh, rakastan niitä). Itselleni ostin kirjan, koska niin huvitti lukea venäjäksi jotain pitkästä aikaa. Kirja oli kuitenkin tosi huono, enkä ole vieläkään saanu luettua sitä loppuun. Muuta en sieltä ostanut, nimittäin kaupoista en löytänyt mitään persoonallista.

Lopuksi menimme vielä suomalaisella delegaatiollamme käymään yhdessä kahvilassa, mistä sai blinejä erilaisilla täytteillä. Silloin ei ollut yhtään nälkä, joten en ottanut sellaista, mutta nyt harmittaa. Olisi pitänyt maistella niitä, nimittäin muut sanoivat että blinit oli tosi maukkaita.Reissun jälkeen ohjelmassa oli love day. Söpöä, eikö? Silloin tehtiin erilaisia julisteita, joissa luki "minä rakastan sinua" eri kielillä. Siinä päivänä kaikille jaettiin numerot, jotka piti pitää näkyvissä, nimittäin saimme tehdä rakkauskortteja toisillemme, numeroida ne, ja pistää laatikkoon. Sitten laatikosta kävi ihmiset hakemassa itselle osoitetun kortin. Minulleki oli muutama kortti tullut. Ja tottakai minäkin olin sellaisia tehnyt. Silloin suomalaiselle V:lle oli tullut kortti, jossa luki "mennäänkö sheivaamaan jalkamme yhdessä". Siitä kyllä revettiin kaikki ilo irti, nimittäin sen kortin oli lähettänyt ruotsalainen K. Hän kirjoitti tuon vitsillä, ja oli pistänyt vaan jonkun ekana mieleen tulevan numeron korttiin. Molemmat miehet kuitenkin tekivät tuon oikeasti. Ja ne jalat ei pelkästään sheivattu, vaan myös vahattiin. Haha. Kyllä ne ilmeet ja huudot oli kuulemisen arvoset.

Illalla oli sellainen kilpailu, mihin suomalainen L osallistui ruotsalaisen S:n kanssa. Ne esitti seurusteluparia, ja hyvin ne kyllä veti. En todellakaan muista kuka pareista voitti, mutta kaikki sai sen verran hyvin pisteitä, että sillä ei oo väliä. Ja tärkeintähän noissa on että kaikilla on hauskaa! Sitä kyllä todellakin oli. Kilpailujen jälkeen alkoi disco ja karaoke. Käytiin abhaasialaisen M:n kanssa laulamassa parit biisit ja sittet alettiin kiertään urheilukenttää puhuen kaikesta mahdollisesta. Se ilta oli kyllä todella mahtava, ja M:stä tuli minulle todella rakas. Pidetään hänen kanssaan edelleen paljon yhteyttä, ja toivon kovasti, että joku päivä tapaamme uudestaan.

Seuraavana päivänä käsiteltiin ikäviä asioita. Saimme pitää esityksiä erilaisista aiheista. Me teimme esityksen italialaisten kanssa työttömyydestä. Espanjalaisten ja israelilaisten aihe oli huumeaineet ja ruotsalaisten sekä valko-venäläisten aihe oli yksipuolinen rakkaus. Päivällä ennen noita esityksiä tehtiin sellaisia "kynttiläveneitä", joita illalla sitten päästettiin jokeen.

Tässä kuva ruotsalaisten sekä valko-venäläisten esityksestä

Illalla vielä katsottiin video erilaisista katastrofeista ja päästettiin meidän valoveneemme jokeen. Se oli kyllä tosi hienon näköistä, kun joki oli kynttilöitä täynnä. Valitettavasti kuvista ei tullut mitään.

Lopuksi haluan sanoa, että minulta voi kysyä kaikenlaista tuohon reissuun liittyen ja muutenkin Venäjään, koitan vastata parhaani mukaan.

Ja kuvista sen verran, että en julkaise blogissani sellaisia kuvia, joissa näkyy toisien ihmisten kasvot niin hyvin, että siitä pystyy tunnistamaan henkilön.