Jälkitunnelmat

Pari päivää sitten katsoin elokuvaa nimeltä "The Pianist". En lukenut mistä leffa kertoo, enkä katsonut arvosteluja yhtään, joten sitä kohtaan ei ollut minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Kuva on googlesta.
Jo alkumetreillä aloin epäillä haluanko todellakin katsoa tätä elokuvaa. Ei sen takia, että se olisi huono, vaan elokuvan aihe on järkyttävä. Päähenkilönä on Puolassa asuva juutalainen, ja ajan suhteen leffa sijottuu toiseen maailmansotaan. Tuosta voi päätellä jo melko paljon millaisia kuvia nimenomaisessa elokuvassa esiintyy. Minua itseä jopa yllätti omat tuntemukset leffan aikana ja myös sen jälkeen. Yleensä päähenkilö on se, jonka elämä mua eniten koskettaa. Tässä leffassa asia ei kuitenkaan ollut niin, sillä enemmän minua järkytti kaikki päähenkilön ympärillä tapahtuva. Elokuva ei kyllä sievistellyt yhtään sodan tapahtumia, ja jotkut kuvat oli todella karuja. Minun piti välillä ihan sulkea silmät ja pitää pieniä taukoja, sillä järkytys oli niin suuri. Tuo yllätti minua melko paljon, nimittäin pidän sotaelokuvista, ja olen katsonut niitä melko paljon tähän mennessä. Olen myös lukenut paljon kuinka juutalaisia ennen kohdeltiin. Sen näkeminen oli kuitenkin aivan eri luokkaa, ku siitä lukeminen. Mielestäni tuon tyyppiset elokuvat ovat miljoona kertaa pelottavampia kuin mikään kauhuelokuva.
Leffa, joka tarkastelee melko samaa asiaa aivan eri näkökulmasta on "The Boy in the Striped Pyjamas", mistä minä henkilökohtaisesti tykkäsin hyvin paljon. Se herätti aivan toisenlaisia ajatuksia ja tunteita kuin "The Pianist". Molemmat leffat ovat todellakin katsomisen arvoisia. Varsinkin silloin, kun itsellä on sellainen olo, että oma elämä on kauheaa ja mikään ei suju ja kaikki on huonosti niin nuo leffat ovat hyvää ajanvietettä, nimittäin niiden jälkein huomaa että omassa elämässä mikään ei ole huonosti.
Seuraavaksi leffalistalla olisi elokuva nimeltä "The Piano". Saa nähdä milloin tämä tulee katsottua. Vähän aikaa sitten katsoin myös elokuvan nimeltä "The Guitar" (oli muuten rento elokuva, mutta sitä ei kannata alkaa kattomaan jos ei oo pitsaa vieressä). Olenkin tässä jo pohtinut että jäljelle jäis enää leffan "The Guitarist" katsominen, mutta eipä sellaista taida löytyä.

Vappusuunnitelmani varmistuivat eilen illalla, kun päätin että lähden pieneen kylään noin sadan kilometrin päähän Oulusta, ja vietän laatuaikaa ystäväni E:n kanssa. Hieman erilainen vappu tänä vuonna.
Eilen vietin todella mukavan illan J:n ja J:n kanssa, joka hieman venähti ja yöunet jäikin tänä yönä hieman vähemmälle. Oli kivaa vain pelata ja jutella niitä näitä ajattelematta sen enempää puhuuko nyt järkeviä vai ei. Ilta oli kyllä todella mukava, ja toivon mukaan sellaisia tulee pidettyä tästä lähtien vähän useammin.
Tämä postaus on niinkuin uutislähetys, piti loppukevennyskin tehdä.

А снег идет, a снег идет...

Istun kouluni atk-luokassa vapun ohjelmaa miettien (jepjep, koulussa ei ole todellakaan ole mitään muuta tekemistä). Aluksi suunnitelmissa oli kaupungissa kiertelyä ja kavereiden tapaamista. Äsken kuitenkin hyvä ystäväni E, joka asuu vähän kauempana täältä, kutsui minut hänelle kylään vappuviikonlopuksi. Aloin käymään ehdotusta läpi päässäni, kun katsoin ikkunasta ulos...

...ja järkytyin. Siellähän sataa lunta! Lunta, vaikka kohta on vappu. Ja toiset vielä miettii, että kerkeääkö lumet sulaa ennen vappua. Eipä ne taida, jos kerta semmosta vielä tulee tuolta taivaalta.

Nyt jos koskaan haluan jo äkkiä päästä sinne palmujen maahan herraa aurinkoa tapamaan. Eilen postiluukusta tipahti kesämekko, niin tuli niin lämmin ja kesäinen olo, teki mieli vaan pistää mekko päälle ja mennä rannalle istumaan. Herrä sää kuitenkin pakottaa minut pistämään ajatukseni vielä joksikin aikaa takavasemmalle.

Siellä muuten sataa tosi kovaa sellaisia iiiisooja lumihiutaleita. Nyt erään italaialaistuttuni L:n unelma toteutui. Hän niin halusi, että tänä keväänä vielä sataisi lunta, kun hän vasta tänne Suomeen tuli. On ne hulluja nuo etelän kansalaiset kun lumesta ja kylmästä niin pitävät.

Kuulumisia

Tässä alan jo pikkuhiljaa parantua, ja elämä hymyilee! Koulukin hymyilee minulle, mutta se on kyllä ilkeä hymy se. Nimittäin minulle on kasaantunut hulluna kouluhommia, ku en koulussa viikkoon ole ollu. No, eiköhän siitä jotenkin selvitä!

Tänään tai eilen illalla (alkaa tuo dementia iskeä päälle kovaa vauhtia) tuli sähköpostia abiristeilystä, joka on siis minulle tulossa ensi vuonna. Maksettiin sitten tänään varausmaksu. Tämäkin tyttö siis pääsee risteilemään ensimmäistä kertaa elämässään ensi helmikuussa. Brr, talvi, kylmä... Tulis jo kesä äkkiä! Aluksi olin sitä mieltä, että en osallistu tuohon tapahtumaan, mutta onneksi pikku-ukko nimeltä järki päätti vierailla pääkopassani. Hän sitten yhdisteli aivojohtojani hieman erilaiseen järjestykseen, ja lopputulos oli että abiristeilyyn osallistutaan!

Olen myös muutama päivä sitten ilmoittautunut autokouluun. Mitä siitäki tullee ku tämä tyttö päästetään ratin taakse? Haha. En halua edes kuvitella. Vinkki kaikille Suomessa asuville kansalaisille: kannattaa pysytellä siitä lähtien kotona ku meikä ajokortin saa, nimittäin koskaan ei voi tietää milloin päätän lähteä liikenteeseen!

Tänään varasimme rakkaan ystäväni J:n ja hänen vanhempien kanssa lentoliput Kroatiaan! Pääsen siis näköjään ihan oikeasti nauttimaan etelän auringosta (toivotaan nyt kovasti että silloin ei sada, ku me sinne mennään)! Ja hyvällä säkällä pääsen myös tutustumaan noihin ihaniin palmuihin! Olen kyllä pienestä asti halunnut sellaiseen törmätä (en kirjaimellisesti), niin kahden kuukauden päästä unelmani toteutuu. Kuva on googletettu.
En myöskään ole koskaan lentänyt (paitsi unessa), niin saa nähdä kuinka kauhuissani olen kun lentokoneeseen pääsen. Onneksi viereeni tulee J, niin voin tarttua häneen kiinni aina ku alkaa kovin pelottaa. Olemme siis menossa kaupunkiin nimeltä Dubrovnik ja se vaikutti todella mielenkiintoiselta paikalta. Tosiaan.... Miten minä edes pääsin tuohon reissuun mukaan?

No se tapahtui niin, että olin kovasti lähdössä tänä kesänä erääseen toiseen maahan, mutta rakas äitini kielsi minua menemästä sinne sanomalla reissua liian vaaralliseksi. Ehkä vielä joku päivä pääsen sinnekki asti (en kuitenkaan paljasta minne, se on salaisuus). Kerroin tämän surullisen uutisen ystävälleni J:lle, joka sitten ehdotti että tulisin heidän mukaan Kroatiaan. Siitähän tämä tyttö innostui niin että oli heti pian jo lähdössä. Mut täytyy reissua vielä 2 kuukautta odottaa! Aika menee onneksi varmana melko nopeaa töitä tehden, autokoulua käyden, opiskelleen ja ehkä myös hieman juhlien (vappu on jo ensi viikolla, woou).

Muistelmia osa4

Noniin, tässäpä taitaa tulla viimeinen postaus tästä erittäin mielenkiintoisesta kesäreissusta. Jäljellä oli enää 3 päivää upeaa leiriä ja jotenkin vasta siinä vaiheessa alkoi kunnolla tutustua uusiin ihmisiin ja tulla omasta kuoresta ulos. Oli todella surullista ajatella, että kohta tämä kaikki loppuu. Viimeisempinä päivinä alkoi jo ruoka-annoksetki pienentyä, mutta jätskihimo senku vaan kasvoi. Olihan sitä pakko vielä viimeiset stakanchikit maistella.

Minä yritin kovasti osallistua "tanssikursseille", nimittäin pidän tanssimisesta hyvin paljon. Olin mennyt kahden ukrainalaisen pitämälle parisalsatunnille. Se oli aivan mahtavaa, ja ne kyllä pisti meidän lantiot heilumaan kasia kovaa vauhtia. Tunnilla hikiä virtasi sen verran paljon, että säikähti aivan että vuotaako tässä kuiviin. Parinani oli suomalainen L, mutta tanssiessa vaihtettiin pareja jonkun verran. Olen nyt kovasti yrittäny houkutella miespuolisia kavereitani menemään kanssani salsatunneille täällä Suomessa, mutta eihän ne innostu ajatuksesta yhtään. Onhan tuo toisaalta kallista puuhaa. Pitää harkita muutaman vuoden päästä uudestaan, jos vaikka siinä vaiheessa olisi joku sulavaliikkeinen poikaystävä rinnalla, ja rahapussi hieman paksunisi.

Koska tanssi niin innosti, menin myös abhasialaisten pitämälle tanssitunnille. Siinä alussa pysyi niin hyvin mukana että kerkesi jo aattella että ompa helppoa. No, sitten ku tanssi hieman vaikeutui ja vauhtia lisättiin, niin eipä enää tämä tyttö osannut oikeaan suuntaan pyörähtää. Olin kyllä ihan hukassa, en yhtään tiennyt mitä pitää tehdä. Nautin kuitenkin paljon tanssituokioista. Yritin täällä Suomessa sitten muille esittää oppimiani asioita, mutta tottakai unohdin niistä jo puolet tänne saavuttuani. Nyt ku yritän muistella taas, niin en rehellisesti sanoen muista enää yhtäkään liikettä.

Leirillä ollessani vietin hyvin paljon aikaa relaxation room:ssa, siellä aina makasimme porukalla jutelleen kaikesta mahdollisesta. Abhaasialainen A kertoi minulle paljon heidän kulttuuristaan. Abhaasialainen M yritti kovasti opettaa minua sanomaan muutamia virkkeitä abhaasiaksi, vaihtelevalla menestyksellä. Kerran olin relaxation roomissa koko abhaasialaisen delegaation kanssa, ja ohimenevät kulkijat aina tykkäs tokasta, että "jaaha, taas nähä abhaasialaiset täällä". Meikät liitettiin porukkaan mukaan kysymättä edes lupaa. Haha. No ehkä en ollu tarpeeksi näkyvä tai jotai.

Viimeinen päivä oli kyllä ihan kamala. Silloin oli virallinen esitys hyvästeille ja ihmiset itki ja halaili ja itki lisää ja otti yhteiskuvia, lopulta taivaskin alkoi itkeä. Meininki oli kaikin puolin harmaa. Iloa viimeiseen päivään toi se, että suomalaisen delegaation tuli lukea lavalla runo saksaksi, ja saksalaisten suomeksi. Ei kait siinä, ku jotkut meidän delegaatiosta lukee saksaa ja sitä ihan hyvin puhuuki, minä taas en osaa sanoa ku pari sanaa, mitä en nyt tähän ala kirjoittaan. No, siinä sitten naama punasena sönkötin menemään. Kyllähän nuo sanoi, että ei se yhtään saksalta kuulostanut, mutta parhaani yritin. Haha. Eipä niillä saksalaisilla menny yhtään sen paremmin, nimittäin vain yksi lausui niin, että ymmärsin että tämähän on suomea, mitä se puhuu.

Viimeisenä päivänä venäläinen K ja espanjalainen En tiedä veti aivan mahtavan biisin espanjaksi. Tykkäsin kyllä kovasti ja heidän äänet sopii tosi hyvin yhteen. Seki ois kyllä ehdottomasti kannattanu videolle tallettaa, vaan eihän sitä silloin tajunnut. Ja muistitikkuki oli jo niin täynnä, että piti tuota kuvaamista hieman rajottaa.

Illalla siis pidettiin todella surullinen jäähyväisesitys, jonka aikana oli vaikea yrittää itkua pidättää. Tuntui niin epätodelliselta kaikki mitä oli matkan aikana tapahtunut, ja lähtö takaisin kotia vieläki epätodellisemmalta. Mentyämme pihalle, muodostettiin piiri, otettiin vierustoverimme käsistä kiinni, ja kuunneltiin viimeisiä sanoja, mitä lierin johtohahmoilla oli sanottavana. Taas päästettiin ilmapallot lentoon ja ruvettiin ottamaan niin paljon yhteiskuvia kuin vaan kerkeää. Kukaan ei välittänyt sateestakaan.

Ruokailu oli sekä hauskaa että surumielistä. Nimittäin aamulla ukrainalaiset päättivät tehdä terrori-iskun ruokailuun, ja ampuivat kaikkia vesipyssyillä. Meikä meni viisaana tyttönä pöydän alle piiloon. Raukat joutu sitte siivoamaan sotkunsa. Mutta he onnistuivat kyllä piristämään mieltä täydellisesti! Päivällinen taas oli kyyneleitä täynnä. Ainakin mun osalta. Söin ihanien abhaasialaisten (joiden kanssa kyllä kerkesin ystävystyä todella hyvin) kanssa samassa pöydässä, juteltiin niitä näitä ja yhtäkkiä pääsi suru valtamaan sydämen, ja sitä ei enää sisällä pystynyt pitämään. Oli kyllä söpöä ku kaikki halasi ja yritti piristää.

Suomalaiset, muutamat venäläiset ja abhasialaiset lähti viimeisempinä. Me vietettiin vielä yks yö leirillä muiden jo lähdettyä. Oli kamala hyvästellä kaikki. Seisoa siinä pihalla, ja katsoa kuinka bussit täynnä porukkaa, joiden kanssa on asunut viimeiset kaksi viikkoa, lähtee takaisin eri puolelle maailmaa. Toiset lähtivät jo illalla, toiset keskellä yötä.

Yöllä kaikkien lähdettyä leirikeskus tuntui kamalan tyhjältä. Minun huoneestani lähti kaikki, niin kävi myös muille. Sovittiin abhaasialaisen A:n ja M:n kanssa että nukutaan samassa huoneessa. Aluksi meidän ei edes ollu tarkoitus mennä nukkumaan, mutta väsytti niin paljon, että loppujen lopuksi oli pakko mennä levähtämään edes pariksi tunniksi. Ennen sitä pelattiin vielä hieman korttia, ja meikä urhoollisesti hävisi. Haha.

Kun aamulla koitti meidänkin aika lähteä kotia kohti, olo oli entistä epätodellisempi. Sekö oli nyt tässä?! Paluumatkaa ei voinu edes verrata menomatkaan, kaikki oli hiljaa, kukaan ei laulanut tai nauranut. Kohta oltiin jo Nizhni Novgorodissa, ja halattiin viimeistä kertaa muita leirilläolijoita ja lähdettiin. Junamatka meni minulla suurimmaksi osaksi nukkuessa, että siitäpä ei oo hirveänä kerrottavaa. Sen verran voisin suomalaiselle V:lle tässä mainita, että jalkani voi oikein hyvin.

Pietarissa saimme nyt viettää hieman enemmän aikaa kuin tulomatkalla, ja minä kävin yhden tuttavani luona kyläilemässä. Matkalla tietenkin piti vielä muutama kuva ottaa.
Pian sitä oltiinkin jo kotona. Oikeasti matka tuntui ylipitkältä, koska junia piti vaihtaa miljoona kertaa, mutta kotona oltiin silti aivan liian aikaisin, olisin mielelläni jäänyt vielä muutamaksi päiväksi Lazurnyyn viettämään leirielämää.

Nyt kun tässä muistelee tuota iloista leiriä, niin pakko sanoa, että mahtavinta tuossa leirissä oli yleinen tunnelma. En ole vielä missään törmännyt niin älyttömän positiiviseen ilmapiiriin. Ihmiset halalaili toisiaan lakkaamatta, kaikki hymyili toisilleen, laulettiin, tanssittiin ja soitettiin kitaraa yhdessä. Leiriläiset olivat todella innoissaan mukana kaikissa tapahtumissa ja ystävällisyyttä sekä rakkautta riitti kaikille. Tuli kuin iskuna päähän kun palattuani Suomeen kukaan ei halaillu toisiaan ja kaikki olivat jotenkin negatiivisia. Oli kyllä todella jyrkkä pudotus takaisin "oikeaan elämään". Haha. Voinkin sanoa että tässä vaiheessa koko leiri tuntuu satumaiselta unelta, mitä ei oikeesti voinut tapahtua. Olenko mä oikeesti ollut tuolla, vai onko kaikki ollut vaan unta?

Toivon kovasti, että tänä vuonna lähtevä delegaatio tykkää Lazurnysta yhtä paljon kuin me. Jos joku tänä vuonna sinne lähtevä eksyy blogilleni, minulta voi kysellä leiriin liittyvistä asioista. Toki toivon kovasti, että pääsisin uudestaan osallistumaan leirille, mutta pitäähän sitä antaa muilleki tilaisuus kokea tuo upea matka.

Muistelmia osa3

Seuraavat päivät olivat jo hieman erilaiset, nimittäin meillä alkoi study circles:t. Minä osallistuin five sense study circeliin. Muita teemoja olivat esimerkiksi teatteri, politiikka, urheilu... Tuo viisi aistia oli ihan mielenkiintoinen. Me esimerkiksi pelattiin jalkapalloa pareittain niin, että toisella meistä oli silmät sidottu, ja se oli varsinainen pelaaja. Toisen piti vaan kuljettaa paria ja huudella ohjeita. Leikimme muitaki siistejä aistileikkejä. Muista työympyröistä en osaa sanoa mitään, koska en ole niissä ollut. Tai no.... Minä ja abhasialainen A hieman sekoilimme alussa ja mentiin väärään study circle:iin, siinä vähä aikaa istuttiin ja ihmeteltiin että miten tää on ihan erilainen ku mitä piti olla. Sitten tajusimme, että emme ole oikeassa paikassa, ja suunnattiin oikeaan ryhmään.

Tottakai muiden maiden esitykset omista maista jatkuivat läpi leirin, ja niitä oli aina ilo katsoa. Mutta sitten alkoi taas tapahtumarikas päivä, nimittäin käytyämme jälleen tarkastuksessa sairaalassa, minut, L:n ja V:n otettiin sairaalaan, sillä alettiin epäillä että me saatiin sikainfluenssatartunnan. Haha. Kylläpä siinä sitten riemua riitti kerrakseen. Meidän ryhmänohjaajat ei oikein innostunu tästä, ja yritti kovasti taistella, jotta meidät päästettäis ulos sairaalasta. Minä taas toimin kääntäjänä, ja lääkärit päätteli että minä olen se, joka valittaa, ja uhkasi lähettää sairaalaan Vyksaan. Syy, miksi meidät otettiin sairaalaan oli, että yksi saksalainen poika oli sairastunut hyvin pahasti, ja sillä oli melko korkea kuume, sen pikatestit sikainfluenssaan olivat positiivista, joten se sitte vietiin Vyksaan sairaalaan. Hänellä ei kuitenkaan mitään sikaflunssaa ollu, mutta siitä me saatiin tietää vasta myöhemmin. Meillä taas oli lämpöä vähän päälle 37, mikä johtui ihan varmasti siitä, että me hieman nautittiin etelän auringosta ja taisimme näin vähän ylikuumentua.

Sairaalassa me vietimme yhden päivän ja yhden yön. Sinä iltana muilla oli ohjelmassa fashion starshow, ja harmittaa ihan älyttömästi ettei päästy mukaan. Nimittäin kun näin kuvat miten hienona kaikki ihmiset oli tuossa tapahtumassa, olin ihan lumottu. Toisaalta sairaalassa saimme olla rauhassa ja nukkua!!! Sitä todellakin kaipasi jo tuossa vaiheessa. Siellä sairaalassa myös tutustuimme muutamaan uuteen henkilöön, mikä seki on positiivista.

Seuraavana oli ohjelmassa Russia day, ja silloin saimme taas nauttia upeista tanssi- ja lauluesityksistä sekä venäläisestä kulttuurista.

Nuo balleriinat muodosti tanssin lopussa Venäjän lipun. Esityksen lopussa päästettiin ilmapallot vapaalle.Tuona päivänä oli myös retki venäläiseen kylään. Suomalaisista sinne lähti L ja V, ja he kyllä tykkäsivät siitä paljon.

Seuraavana päivänä taisi olla retki Nizhni Novgorodiin. Ja se oli kyllä ihana. Ainoa miinuspuoli oli se, että käytiin syömässä McDonald'sissa. En yhtään tykkää tuosta paikasta, enkä haluaisi tukea sitä. Mutta matka sinne oli hauska, nimittäin Venäjällä, jos monta nuoria kuljettavia busseja on lähössä jonnekki, niin miliisien tulee ajaa bussien edessä ja bussien takana. Haha. Nizhni Novgorodissa meillä oli aluksi nopea opastusmatka, jonka aikana minä sain napsia kuvia rakennuksista.

Ensimmäinen kuva on Nizhni Novgorodin pankista, toinen kremlista ja kolmas Volgan rannalta.

Tuona päivänä kun olimme vierailemassa kaupungilla, oli hyvin monet häät menossa. Minä yritin jokaisesta morsiamesta napsasta kuvan, mutta en oikein onnistunu tehtävässäni, nimittäin menin jo sekaisin kuinka monta niitä on. Ainakin viidet hääseurueet me nähtiin, voi olla että niitä oli enemmänkin.

Opastuskiertueen jälkeen saimme vapaasti kulkea pitkin Venäjän katuja, shoppailla ja tehdä mitä huvitti. Me kaikki (puhun nyt suomalaisista) shoppailimme hieman. Minä ostin yhdelle kaverilleni tuliaisen ja äidille pienen lahjan. Ostin myös abhaasialaiselle M:lle synttärilahjan ja Raffaelloja (ahh, rakastan niitä). Itselleni ostin kirjan, koska niin huvitti lukea venäjäksi jotain pitkästä aikaa. Kirja oli kuitenkin tosi huono, enkä ole vieläkään saanu luettua sitä loppuun. Muuta en sieltä ostanut, nimittäin kaupoista en löytänyt mitään persoonallista.

Lopuksi menimme vielä suomalaisella delegaatiollamme käymään yhdessä kahvilassa, mistä sai blinejä erilaisilla täytteillä. Silloin ei ollut yhtään nälkä, joten en ottanut sellaista, mutta nyt harmittaa. Olisi pitänyt maistella niitä, nimittäin muut sanoivat että blinit oli tosi maukkaita.Reissun jälkeen ohjelmassa oli love day. Söpöä, eikö? Silloin tehtiin erilaisia julisteita, joissa luki "minä rakastan sinua" eri kielillä. Siinä päivänä kaikille jaettiin numerot, jotka piti pitää näkyvissä, nimittäin saimme tehdä rakkauskortteja toisillemme, numeroida ne, ja pistää laatikkoon. Sitten laatikosta kävi ihmiset hakemassa itselle osoitetun kortin. Minulleki oli muutama kortti tullut. Ja tottakai minäkin olin sellaisia tehnyt. Silloin suomalaiselle V:lle oli tullut kortti, jossa luki "mennäänkö sheivaamaan jalkamme yhdessä". Siitä kyllä revettiin kaikki ilo irti, nimittäin sen kortin oli lähettänyt ruotsalainen K. Hän kirjoitti tuon vitsillä, ja oli pistänyt vaan jonkun ekana mieleen tulevan numeron korttiin. Molemmat miehet kuitenkin tekivät tuon oikeasti. Ja ne jalat ei pelkästään sheivattu, vaan myös vahattiin. Haha. Kyllä ne ilmeet ja huudot oli kuulemisen arvoset.

Illalla oli sellainen kilpailu, mihin suomalainen L osallistui ruotsalaisen S:n kanssa. Ne esitti seurusteluparia, ja hyvin ne kyllä veti. En todellakaan muista kuka pareista voitti, mutta kaikki sai sen verran hyvin pisteitä, että sillä ei oo väliä. Ja tärkeintähän noissa on että kaikilla on hauskaa! Sitä kyllä todellakin oli. Kilpailujen jälkeen alkoi disco ja karaoke. Käytiin abhaasialaisen M:n kanssa laulamassa parit biisit ja sittet alettiin kiertään urheilukenttää puhuen kaikesta mahdollisesta. Se ilta oli kyllä todella mahtava, ja M:stä tuli minulle todella rakas. Pidetään hänen kanssaan edelleen paljon yhteyttä, ja toivon kovasti, että joku päivä tapaamme uudestaan.

Seuraavana päivänä käsiteltiin ikäviä asioita. Saimme pitää esityksiä erilaisista aiheista. Me teimme esityksen italialaisten kanssa työttömyydestä. Espanjalaisten ja israelilaisten aihe oli huumeaineet ja ruotsalaisten sekä valko-venäläisten aihe oli yksipuolinen rakkaus. Päivällä ennen noita esityksiä tehtiin sellaisia "kynttiläveneitä", joita illalla sitten päästettiin jokeen.

Tässä kuva ruotsalaisten sekä valko-venäläisten esityksestä

Illalla vielä katsottiin video erilaisista katastrofeista ja päästettiin meidän valoveneemme jokeen. Se oli kyllä tosi hienon näköistä, kun joki oli kynttilöitä täynnä. Valitettavasti kuvista ei tullut mitään.

Lopuksi haluan sanoa, että minulta voi kysyä kaikenlaista tuohon reissuun liittyen ja muutenkin Venäjään, koitan vastata parhaani mukaan.

Ja kuvista sen verran, että en julkaise blogissani sellaisia kuvia, joissa näkyy toisien ihmisten kasvot niin hyvin, että siitä pystyy tunnistamaan henkilön.

Muistelmia osa2

Toinen päivä kansainvälisessä leirissä päättyi discoon, jossa oli Golden oldies - teema. Discossa osa suomalaisista alkoi juttella ruotsalaisten kanssa ruotsiksi. Minulle tuli siitä pienoinen paine, että nyt ne ruottalaiset sitte luulee, että me kaikki ymmärrämme ruotsia yhtä hyvin. Minun osalta se kuitenkin on niin, että hyvä ku osaa sanoa edes "hejdå". Yritinkin salakavalasti karata tästä tilanteesta, ja menin tanssimaan ukrainalaisten kanssa. Disko oli aivan uskomaton, varsinkin tuon pukukoodin takia. Toiset olivat todella panostaneet teeman luontiin, ja pukeutuivat erittäin näyttävästi.

Seuraava päivä hieman jännitti, nimittäin se toi mukanaan Olympialaiset. Me pohdittiin hulluna, että onko se ihan tosissaan otettava urheilutapahtuma, vai onko se leikkimielinen. Alla oleva kuva on googletettu.
Minä olin sitä mieltä, että jos tapahtuma on leikkimielinen, niin sehän on rentoa ajanvietettä, mutta tosissaan mä en ollut innostunut kilpailemaan. En ole yhtään kilpailuhenkinen, ja olen aina ihan paineessa jos kyseessä on jonkinlainen kilpailu. Mieluummin jään siinä vaiheessa vaan katsomon puolelle.

Kun meille sanottiin, että Olympialaisiin oli pakko tuoda urheiluvaatteet, alkoi paine kohota. Oliko tämä nyt ihan oikeesti kunnollinen urheilutapahtuma?! Jännitystäni ei yhtään helpottanut se, että leirille lensi (helikopterilla) jokin paikallinen poliitikko, joka oli hyvin innostunut urheilusta, kertoi meille kuinka tärkeää urheileminen on, ja sitten julisti Olympialaiset virallisesti alkaneeksi.

Helpotusta asiaan kuitenkin toi se, että meidät oli jaettu ryhmiin. Se jo laski jännitystä rutkasti, sillä yksin kilpaileminen on mielestäni paljon kauheampaa kuin ryhmässä. Meidän ryhmä koostui parista suomalaisesta, muutamasta abhasialaisesta ja ukrainalaisesta. Silloinpa sitä tutustui noihin ihmeellisiin abhaasialaisiin, joista ei leirille lähdettyä ollut oikeastaan yhtään mitään tietoa. Olympialaiset olivat onnekseni leikkimieliset, ja itseasiassa nautin kovasti näistä kilpailuista. Kauhea rankkasade kuitenkin esti meidän riemut, ja kaikkien täytyi mennä sisälle. Näin ei koskaan saatu selville voittajaa, mutta iloa riitti sen verran, ettei voitto todellakaan ollut tärkein.

Heti toisena päivänä Lazurnyssa alkoi peli, johon kaikki osallistuivat koko leirin ajan. Se oli murhapeli. Me kaikki saimme lapun, jossa luki murhattavan nimi ja tehtävä. Jos sai suoritettua lapussa olevan tehtävän, murhasi tämän nimenomaisen henkilön. Silloin hänen tuli antaa oma lappu murhaajalle. Minä sain tehtäväkseni murhata erään italailaisen tytön, ja se onnistui melko helposti, sillä mun piti vaan piirtää rasti sen käteen. Seuraava tehtävä oli kuitenkin astetta hankalampi, nimittäin minun piti hieroa yhen saksalaisen pojan hartioita vähintään 5 minuuttia. Yritin kovasti miettiä, miten onnistuisin tässä ilman, että se tajuaisi että olen murhaamassa häntä. Abhasialainen A kuitenkin kerkesi tappaa minut ennen kuin kerkesin keksiä vastausta ongelmaani. Hänen tehtävänä oli pelata kanssani sulkapalloa. Tottakai mä nyt sulkapalloon meen mukaan jos joku pyytää. Varsinkin kun on mahtavaa seuraa!

Olympialaisten jälkeen kilpailuhenkinen ilmapiiri jatkui, nimittäin seuraavana ohjelmassa oli Lazurny vision, joka rakentuu euroviisujen pohjalle, mutta lavalla sai esittää mitä tahtoi, tanssia, teatteriesitystä, laulua... Tämän ohjelman muut otti hieman vakavemmin kuin me. Meidän delegaatio esittikin Volgan samalla hieman lavalla heiluen. Niinkuin voitte tuosta päätellä, emme todellakaan voittaneet, ja meidän sijoitus oli mitä oli. Mutta viimeksi suomalaiset voitti, joten oli ihan järkevää vetää tänä vuonna hieman kehnompi esitys. Eikö?! Ainakin meillä oli hauskaa. Hauskaa oli myös katsella muiden upeita esityksiä. Serbia voitti aivan erinomaisella, huumoristisella showllaan. Harmittaa paljon etten ottanut videota heidän esityksestään.

Toisten esityksistä voisin sen verran kertoa, että italialaiset ei voinut oikeen pitää sitä, nimittäin heidän laukut oli jäänyt lentokentälle Roomaan, ja niiden asut ja kaikki esitykseen tarvittava materiaali oli siis vielä Italiassa. Minä henkilökohtaisesti pidin hyvin paljon ukrainalaisten esityksestä, heidän tanssi oli niin intohimoista ja taiteellista! Aivan upeaa! Myös kiinalaisilla oli todella hieno ohjelmanumero. Tottakai kaikki olivat hyviä omalla tavalla, mutta Serbian lisäksi nuo olivat suosikkiani.

Seuraavana päivänä minä sain lähteä pienelle matkalle Vyksaan suomalaisen J:n kanssa. Tottakai sinne lähti myös muiden delegaatioiden ihmisiä. Matka sujui kivasti, vaikka ei siellä Vyksassa hirveänä mitään kateltavaa ollutkaan. Se on nimittäin todella pieni kaupunki, missä on keskustassa vain apteekki ja muutama kauppa. Kävimme kuitenkin hieman shoppailemassa, ja minä ostin suomalaiselle V:lle pienen synttärilahjan ja itselleni pinsetit. Kuvassa olen minä Vyksassa.
Päivä jatkui todella mielenkiintoisella tapahtumalla, johon sisältyi eri maiden ruokien maistelua. Jokaisen delegaation täytyi tuoda jotakin pientä purtavaa omasta maastaan. Suomalaiset toi salmiakkia ja ruisleipää sekä muutaman muun herkun, mistä ei ulkomaalaiset niin hirveänä tykkää. Salmiakki sai hienon vastaanoton, nimittäin toiset ei pystynyt pitämään sitä edes suussaan, toiset taas ihmetteli, miksi suomalaiset karkit on suolaisia.
Venäläinen pöytä, josta minä nappasin maatuskakynän mukaani:Kiinalainen pöytä. Minä yritin syödä noilla tikuilla! Ja se jopa joten kuten onnistui!
Abhasialainen pöytä, mistä minä nappasin lipun matkaani
Serbian pöytä, enkä napannut tuosta mitään muuta ku kuvan, ja tietenkin maistelin hieman ruokia
Tämä tapahtumarikas päivä päättyi campfire:in, missä leikittiin, laulettiin ja tanssittiin ja paistettiin jotai leivän tyylistä. Siellä me esitettiin muille ponileikki. Sitä oli kyllä aivan mahtavaa leikkiä, ku oli niin paljon porukkaa mukana ja ihmiset yritti huutaa suomeksi "sieltä he tulevat poneillansa, pienillä lihavilla poneillansa...". Joillekin oli jäänyt tuo hyvin muistiin, nimittäin vielä muutamien päivien päästä kuuli kun toiset lauleskelivat ponileikkiämme.
Campfirein jälkeen mentiin vielä öiselle retkelle metsään. Se oli tosi siisti, nimittäin me saimme lähteä parin kanssa kävelemään metsään, joka oli niin pimeä, ettei siellä nähnyt eteensä. Minä lähdin sinne abhaasialaisen M:n kanssa, ja me pidimme toisiamme käsistä kiinni ja olimme ihan kauhuissamme. Se, että toiset tahallaan säikäytti meijät ei yhtään helpottanu tilannetta. Mutta hauskaa kyllä oli. Ainakin heillä.

Tämän metsäretken jälkeen suomalaiset ja abhaasialaiset vielä piti öisen piknikin, johon tuotiin kaikki mahdolliset ruoat mitä meillä kertyi ja puhuttiin kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä.

Vapaa-ajasta voisin sanoa sen verran nyt tässä välissä, että sitä oli melko runsaasti noiden tapahtumien välillä ja varsinkin illalla ihmiset tykkäs kerääntyä ryhmiin ja jutella. Joskus vapaa-ajalla oli pakko mennä lepäämään, nimittän tuolla ei tullut öisin nukuttua kovinkaan paljon, ja herätys oli aina aamulla kello kahdeksan. Vapaa-ajallamme saatoimme pelata jotai pelejä, muuten vaan jutella tai käydä esimerkiksi suihkussa.

Jatkoa on tulossa

Muistelmia

Viime vuonna suurinpiirtein tähän aikaan koulumme sähköpostiin saapui sähköposti, jonka seurauksena pääsin unohtumattomaan reissuun. Tässä sairastellessa olen taas selaillut kuvia nimenomaisesta reissusta, ja tuli niin haikea mieli. Sinne haluaa aina palata vaan uudestaan ja uudestaan. Ajattelin jakaa tämän kokemuksen nyt myös teidän kanssanne.

Tämä upea reissu oli kansainvälinen nuortenleiri Lazurny. Se järjestetään Venäjällä, Nizhni Novgorodin läheisyydessä. Leiri on täysin ilmainen, ei tarvitse maksaa matkoja, ei ruokia, eikä yöpymismaksuja, joten tilaisuus on mahtavin mahdollinen varsinkin niille, joilla ei ole kauheana varaa matkustella ympäri maailmaa. Minä kun olen todella kiinnostunut näkemään maailmaa, laitoin heti sähköpostia menemään miksi minun pitää päästä leiriporukkaan mukaan. Sen jälkein vaan pidin peukkuja pystyssä, jotta pääsisin mukaan. Pakko myöntää, en päässyt heti porukkaan mukaan, vaan olin varasijalla. Toisaalta seki oli tarpeeksi hyvä paikka, nimittäin yksi henkilö perui matkansa ja minut otettiin mukaan! Voi niitä riemunkiljahduksia, jotka väkisin tunekutuivat ulos suustani kuultuani tämän uutisen!

Järjestelyissä ei ollut oikeastaan mitään sen kummempaa. Suomen delegaation (niinkuin kaikkien muidenkin maiden delegaatioiden) piti järjestää muutamia esityksiä jo ennen leirille lähtöä. Piti myös tehdä pieniä ostoksia ja muuta sellaista, mutta mitään suurempia järjestelyitä ei ollut.

Sitten saapuikin jo lähdön päivä, ja aamulla sateen saattamina me lähdimme Helsinkiä kohti. Pääkaupunki tervehti meitä aurinkoisella säällä, ja kaikilla oli hyvä mieli. Vielä Helsingissä teimme viimeiset ostokset leiriä varten ja seuraavana aamuna suunnattiin kohti rautatieasemaa, missä meitä jo odotteli Pietariin kulkeva juna. Hyppäsimme siihen, ja Venäjän puolelle mentyämme riemua riitti sen verran, että toiset kävi jopa sanomassa meille jotta olisimme hieman hiljempaa. Mutta sanokaapa, voiko siinä vaiheessa olla hiljaa ku ikkunasta lyhyin väliajoin näkyy puolialastomia, erittäin ruskettuneita, hyväkroppasia venäläisiä rakennusmiehiä?!

Pietarissa meidän piti mennä toiselle juna-asemalle. Sinne täytyi mennä metrolla. Silloin sain kokea ensimmäistä kertaa, millaista on metrolla matkustaminen. En kyllä hirveän riemuissani siitä ollut. Tämä voi johtua siitä, että mun laukut painoi vähintään sata tonnia, ja matka alas liukuportaissa tuntui ikuisuudelta. Luulin, että helpottuisi sitten ku pääsee itse vaunuun, että vois istahtaa hetkeksi ja laittaa laukut maahan. Mutta se oli silkkaa unelmaa, sillä vaunu oli niin täynnä että hyvä, että me kaikki (suomalainen seurue) edes mahduttiin sinne. Onneksi kohta oltiin jo seuraavalla rautatieasemalla, ja saatiin laitettua laukut säilökaappeihin. Vaikka kyllähän siitäki piti tehdä ongelma, nimittäin ne kaapit oli tosi outoja, emmekä me niitä osattu laittaa kiinni. Minä, ainoana venäjää puhuvana, jouduin kokoajan kysymään neuvoa semmoselta tädiltä, joka siellä työskenteli. Se jo hieman hermostui meille ku oltiin niin avuttomia ja minä vielä kaiken lisäksi hieman kuuro. En nimittäin ikinä saa selvää mitä ihmiset puhuu, jos on paljon taustamelua, ja sitä siellä kyllä riitti. Myöskin kääntäminen oli minulle melko uutta puuhaa, joten siinä piti keskittyä moneen asiaan yhtäaikaa.

Meidän seikkailut ei todellakaan loppuneet siihen, vaan edessä oli uusi jännittävä seikkailu. Me nimittäin halusimme mennä Pietarin suurimpaa katua katsomaan, mutta se vaan katosi. Ei sitä ollut. Ihmettelimme kyllä että miten siinä niin kävi, mutta me kuitenkin löysimme itsemme kulkemassa jotakin tosi epäilyttävän näköisiä pihateitä. Noo, ei kait siinä, minä ainakin löysin sieltäki ihan kivannäköisiä taloja. Tässäpä yksi sellainen

Minä ihmettelen myös sitä, miten onnistuimme pääsemään niiltä pihateiltä pois, ja yhtäkkiä edessämme oli tämä erittäin tunnettu Pietarin tie, joka oli aluksi mennyt meitä piiloon.
Eipä keretty enää kovin paljon käveleskellä ympäriinsä, kun piti mennä jo tapaaman erästä henkilöä, joka antoi minulle ruokaa junaan. Hänen piti tuoda minulle vaan vähän riisiä ja kanaa sekä leipää ja juotavaa. Ette usko, kuinka ison ruokakassillisen hän oli minulle tuonut. Olin ihan järkyttynyt, sekä hyvällä tavalla, olihan se tehnyt työtä sen eteen, mutta myös hieman huonolla, nimittäin kädet oli siinä vaiheessa jo niin poikki, että en halunnu enää yhtään lisäkiloja kannettavaksi. Mutta ajattelin kuitenkin että eihä sitä tarvi ku vaan junaan kantaa tämän ruokakassin, ja siellähän sen ruoan syö. No se juna oli hieman pidempi ku mitä ollaan täällä Suomessa totuttu näkemään, ja meidän vaunu oli just siinä toisessa päässä. meistä Mä en pystyny käveleen sitä matkaa ilman pysähdyksiä. Meijän vaunussa oli tosi kiva täti, joka hymyili paljon ja teki kaiken meidän puolestamme, kuten toi teetä. Se siinä alussa sitten kysyikin heti että mitä me otamme ruoaksi. Se tuli minulle hienoisena järkytyksenä. RUOKAA! Mitä?! Me kaikki kyllä ostimme jo itellemme eväät, ja minulla on kokonainen ruokakassi täynnä vihanneksiä, hedelmiä, suklaata, ruokaa, keksejä... Joo, kyllä, ruoka kuului lipun hintaan. No, muut otti sitten aterian, ja mitä lounaspaketin, mihin kuului keksejä, jugurttia ja muuta sellaista. Ette usko kuinka täyteen mä itseni silloin sain. Syömättä edes neljännesosaa niistä mun omistamistani ruuista. Yrittinhän mä kovasti tarjoilla muille, onneksi he hieman auttoivatkin minua. Säälivät, jottei tarttis niin paljon tavaraa kantaa.

Yöllä kovasti yritimme bongata Moskovan, mutta ei sieltä paljo mitään näkyny, muutamia taloja, ja joku hieno hotelli, mutta ei oikeastaan muuta. Aamulla sitten oltiin jo Nizhni Novgorodin asemalla. Siellä jouduttiin hieman ootella jatkokyytiä, mutta kun sellaisen saimme, siihen kyllä kans sisältyi kaikki mahdollinen palvelu. Minun lempipalvelu oli kuitenkin se, että pojat kantoivat mun laukut bussille. Sinneki nimittäin oli yllättävän pitkä matka. Matkalla bussiin tutustuin erääseen minulle uuteen käsitteseen, suomennettuna se on vihreä pysähtyminen. Eräs poika nimittäin kyseli että onko Suomessa sellaisia, minä kovasti ihmettelin että mikä se sellainen edes on. Hän sitten kertoi minulle, että se on sellainen että matkalla pysähdytään tekemään tarpeensa luontoon, sillä olihan matka melko pitkä. Joo... No, meillä Suomessa on busseissa vessat, et ei me oikee harrasteta tuommosia vihreitä pysähtymisiä.

Bussimatka oli mitä älyttömin kaikin puolin. Ekaksi, meijän kuski oli raju, sen tyyliin ei selvästikään kuulunu hidastaminen käännöksissä. Sitä jo hieman säikähti kerran että meneekö tää bussi nurin, ku melko isolla vauhdilla mutkaan mentiin. Toiseksi, meijän kuski ei vissii hirveänä muutenkaan liikennesäännöistä välittäny. Ja ihan selvästi tykkäsi vauhdista. Kyllä siinä muutaman kerran sai henkeä piätellä että törmätäänkö vastaantulevaan autoon vai ei, kun kuskimme halusi juuri nyt ohittaa edessämme kulkevan auton. Onneksi bussimme oli täynnä iloisia venäläisiä, jotka soitti kitaraa ja lauloi. Muutamien laulujen jälkeen he pyysivät meitäkin laulamaan jotakin suomalaista. Kyllähän me niille sitten esitettiin pelimies ja rusketusraidat. Jotain muutaki laulettiin, mutta alkaa jo pikkuhiljaa unohtua nuo yksityiskohdat.

Leirikeskukseen me saavuttiin viimeisinä, vaikka emme vielä siinä vaiheessa sitä tiedetty. Silloin kun me vasta mentiin tapamaan meidän ryhmänohjaajan muut jo piirteli asvaltille omia lippujaan. Maat, jotka osallistuivat leirille oli: Venäjä, Abhasia, Kiina, Ukraina, Valko-Venäjä, Espanja, Serbia, Italia, Ruotsi, Israel, Saksa, Latvia ja tietenkin Suomi. Sinne mentyämme mietimme kovasti millaisiakohan nuo abhasialaiset ovat, ja haluttiin kovasti tavata länsinaapurimme Ruotsin. Minä henkilökohtaisesti halusin tavata espanjalaiset, koska halusin päästä testaamaan mun espanjan taitoja, joita ei vielä kovin paljo kylläkään kerenny kertyä.

Minun huonetovereiksi sain kiinalaisen ja ukrainalaisen tytön. Tapasin kiinalaisen melkein heti, ja meillä lähtiki juttu luistamaan alusta lähtien. Silloin kun ukrainalinen tuli huoneeseen juttu vaan jatkui, ja silloin tajusin että huonetoverini ovat aivan mahtavia, ja tämä leiri tulee varmasti menemään todella hyvin.

Saimme hetken aikaa levähtää, jonka jälkeen alkoi viralliset avajaiset. Siihen kuului erilaista ohjelmaa, kuten leikkimielistä kilpailua ja tanssiesitystä. Heti ekana päivänä meijät myös tarkastettiin leirikeskuksen sairaalassa, haluttiin varmistaa, että kenelläkään ei ollut sikainfluenssaa. Kuva on leirikeskuksen eräästä rakennuksesta, tuossa rakennuksessa sijaitsee esimerkiksi sairaala.
Viimeinen kuva on otettu jo seuraavana päivänä tapahtuvasta esityksestä. Silloin kaikki toivotettiin tervetulleeksi vielä kerran, ja esitykseen kuului erilaisia temppuja tekevät pyöräilijät ja muuta jännittävää.

Ruokailu Lazurnyssa oli kans mielenkiintoinen kokemus. Me syötiin, niin että yhden pöydän äärellä istui ihmisiä eri maista. Minä pääsin ensimmäisenä syömään ukrainalaisten kanssa, jos nyt oikein muistan. Siinä sitä sitten tutustui aika kivasti uusiin ihmisiin. Ruoka-annokset meillä oli jo valmiina, emme siis saaneet ottaa niin paljon ku itteä huvitti, mutta se nyt ei ainakaan mua hirveänä haitannut. Minua kuitenkin haittasi se, että meidän juomalasit oli pienimmän kahvikupin kokoiset. Vesikannu ei ollut paljon sen suurempi. Siinä näkyy taas venäläinen kulttuuri, siihen nimittäin kuuluu se, että ei juoda samaan aikaan ku syödään. Leirillä oli kuitenkin sen verran kuuma, että jano oli yleinen ongelma. Ja Venäjällähän ei hanavettä saa juoda. Pelastuksena oli ihana pieni kioski.

Kioskilta sai tosi halvalla kaikkea jännää pikkupurtavaa ja juotavaa. Esimerkiksi 2 litran kokispullo maksoi about euron. Minun suosikkeja olivat kuitenkin jo lapsuudessa lemppareihin päässeet stakanchikit, ne on siis sellaisia älyttömän hyviä jäätelöitä. Ja yks sellainen jäätelö maksoi siellä 4 ruplaa, ja yks euro on noin 45 ruplaa, eli laskekaa siitä sitten kuinka kalliiksi tuli ostaa tuommonen jätski. Huono puoli tuossa oli se, et ne jätskit meinas aina olla loppu, ja niihin koukuttui aivan liikaa.

Jatkoa tulee pian...

Ulkonäkömuutoksia

Heti bloggailun alettuani ajattelin, että tuolle blogin ulkonäölle on kyllä pakko tehdä jotain. Haluanhan blogistani kuitenkin omanäköisen. Nyt sitten aamun koodailtuani onnistuin jopa muuttamaan tämän ulkoasua hieman. Muutos oli kyllä työn takana, kun olenhan tunnetusti piiloblondi, niinpä en tajunnut mitä pitää tehdä, vaikka ohjeet oli sen verran helpot, että kaikkien jotka on joskus tietokoneen nähnyt, ois pitäny ne heti tajuta. Mutta minkäs sille voi jos välillä aivot jää pois kyydistä?

Tänään tajusin pitkästä aikaa kuinka ulkoilma voi parantaa mielialaa. Muutaman päivän sairastelun takia en ole päässyt käymään ulkona ollenkaan. Aamupäivällä mentyäni pihalle piti ihan pysähtyä, pistää silmät kiinni ja tuntea ilman raikkaus sekä hellä tuuli kasvoilla. Se hetki oli mitä mahtavin ja piristi päivää mukavasti.

Alkuihmettelyä

Olen jo tietyn aikaa ajatellut aloittaa blogin pitoa. Nyt sitten tuli tämänkin tehtyä. En yhtäkkiä tiedäkään, mitä voisi kirjoittaa, mutta toivottavasti tämä helpottuu tässä näpyttelyn myötä.
Olen ehkä maailman huonoin kirjoittaja, mutta toivottavasti tästä nyt jotakin selkoa saa. Itseasiassa halusin aloittaa tämän vasta muutamien kuukausien jälkeen, nimittäin unelmissani on lähteä au pairiksi USA:han. Lähtöä olisi tarkoitus tehdä vasta puolentoista vuoden jälkeen, joten kerkeän tänne kaikkea muuta kyllä ennen sitä kirjoitella. Voitte kuitenkin olla varmoja, että aina kun tapahtuu jotain uutta ja ihmeellistä au paireiluun liittyen, tänne kerron siitä ensimmäisenä.
Itsestäni voisin sen verran mainita, että olen älytön unelmoija, mutta myös teen töitä unelmieni eteen. Olen esimerkiksi nyt vapaaehtoisena lastenhoitotyössä, koska niin niin haluan päästä näkemään elämää myös toisella puolen maapalloamme. Pidän myös erilaisista kulttuureista hyvin paljon, ja olenkin todella iloinen kun viime kesänä sain tilaisuuden osallistua kansainväliseen leiriin. Siellä tapasin paljon mahtavia ihmisiä, ja sain elinikäisiä ystäviä. Olen myöskin älytön höpöttäjä. Aina on kauheana asiaa, vaikka oikeasti mitään uutta ei olisi tapahtunut. Niinkuin huomaatte, nytkin tuli jo melko runsaasti tekstiä, vaikka alussa en yhtään tiennyt mistä aloittaa.
Ehkäpä tämä riittänee ensimmäiselle kerralle. Huomautuksena vielä, että pidän kommenteista hyvin hyvin paljon, joten minulle saapi kommentoida mitä ikinä mieleen pullahtaa.