Tämä upea reissu oli kansainvälinen nuortenleiri Lazurny. Se järjestetään Venäjällä, Nizhni Novgorodin läheisyydessä. Leiri on täysin ilmainen, ei tarvitse maksaa matkoja, ei ruokia, eikä yöpymismaksuja, joten tilaisuus on mahtavin mahdollinen varsinkin niille, joilla ei ole kauheana varaa matkustella ympäri maailmaa. Minä kun olen todella kiinnostunut näkemään maailmaa, laitoin heti sähköpostia menemään miksi minun pitää päästä leiriporukkaan mukaan. Sen jälkein vaan pidin peukkuja pystyssä, jotta pääsisin mukaan. Pakko myöntää, en päässyt heti porukkaan mukaan, vaan olin varasijalla. Toisaalta seki oli tarpeeksi hyvä paikka, nimittäin yksi henkilö perui matkansa ja minut otettiin mukaan! Voi niitä riemunkiljahduksia, jotka väkisin tunekutuivat ulos suustani kuultuani tämän uutisen!
Järjestelyissä ei ollut oikeastaan mitään sen kummempaa. Suomen delegaation (niinkuin kaikkien muidenkin maiden delegaatioiden) piti järjestää muutamia esityksiä jo ennen leirille lähtöä. Piti myös tehdä pieniä ostoksia ja muuta sellaista, mutta mitään suurempia järjestelyitä ei ollut.
Sitten saapuikin jo lähdön päivä, ja aamulla sateen saattamina me lähdimme Helsinkiä kohti. Pääkaupunki tervehti meitä aurinkoisella säällä, ja kaikilla oli hyvä mieli. Vielä Helsingissä teimme viimeiset ostokset leiriä varten ja seuraavana aamuna suunnattiin kohti rautatieasemaa, missä meitä jo odotteli Pietariin kulkeva juna. Hyppäsimme siihen, ja Venäjän puolelle mentyämme riemua riitti sen verran, että toiset kävi jopa sanomassa meille jotta olisimme hieman hiljempaa. Mutta sanokaapa, voiko siinä vaiheessa olla hiljaa ku ikkunasta lyhyin väliajoin näkyy puolialastomia, erittäin ruskettuneita, hyväkroppasia venäläisiä rakennusmiehiä?!
Pietarissa meidän piti mennä toiselle juna-asemalle. Sinne täytyi mennä metrolla. Silloin sain kokea ensimmäistä kertaa, millaista on metrolla matkustaminen. En kyllä hirveän riemuissani siitä ollut. Tämä voi johtua siitä, että mun laukut painoi vähintään sata tonnia, ja matka alas liukuportaissa tuntui ikuisuudelta. Luulin, että helpottuisi sitten ku pääsee itse vaunuun, että vois istahtaa hetkeksi ja laittaa laukut maahan. Mutta se oli silkkaa unelmaa, sillä vaunu oli niin täynnä että hyvä, että me kaikki (suomalainen seurue) edes mahduttiin sinne. Onneksi kohta oltiin jo seuraavalla rautatieasemalla, ja saatiin laitettua laukut säilökaappeihin. Vaikka kyllähän siitäki piti tehdä ongelma, nimittäin ne kaapit oli tosi outoja, emmekä me niitä osattu laittaa kiinni. Minä, ainoana venäjää puhuvana, jouduin kokoajan kysymään neuvoa semmoselta tädiltä, joka siellä työskenteli. Se jo hieman hermostui meille ku oltiin niin avuttomia ja minä vielä kaiken lisäksi hieman kuuro. En nimittäin ikinä saa selvää mitä ihmiset puhuu, jos on paljon taustamelua, ja sitä siellä kyllä riitti. Myöskin kääntäminen oli minulle melko uutta puuhaa, joten siinä piti keskittyä moneen asiaan yhtäaikaa.
Meidän seikkailut ei todellakaan loppuneet siihen, vaan edessä oli uusi jännittävä seikkailu. Me nimittäin halusimme mennä Pietarin suurimpaa katua katsomaan, mutta se vaan katosi. Ei sitä ollut. Ihmettelimme kyllä että miten siinä niin kävi, mutta me kuitenkin löysimme itsemme kulkemassa jotakin tosi epäilyttävän näköisiä pihateitä. Noo, ei kait siinä, minä ainakin löysin sieltäki ihan kivannäköisiä taloja. Tässäpä yksi sellainen
Minä ihmettelen myös sitä, miten onnistuimme pääsemään niiltä pihateiltä pois, ja yhtäkkiä edessämme oli tämä erittäin tunnettu Pietarin tie, joka oli aluksi mennyt meitä piiloon.
Eipä keretty enää kovin paljon käveleskellä ympäriinsä, kun piti mennä jo tapaaman erästä henkilöä, joka antoi minulle ruokaa junaan. Hänen piti tuoda minulle vaan vähän riisiä ja kanaa sekä leipää ja juotavaa. Ette usko, kuinka ison ruokakassillisen hän oli minulle tuonut. Olin ihan järkyttynyt, sekä hyvällä tavalla, olihan se tehnyt työtä sen eteen, mutta myös hieman huonolla, nimittäin kädet oli siinä vaiheessa jo niin poikki, että en halunnu enää yhtään lisäkiloja kannettavaksi. Mutta ajattelin kuitenkin että eihä sitä tarvi ku vaan junaan kantaa tämän ruokakassin, ja siellähän sen ruoan syö. No se juna oli hieman pidempi ku mitä ollaan täällä Suomessa totuttu näkemään, ja meidän vaunu oli just siinä toisessa päässä. meistä Mä en pystyny käveleen sitä matkaa ilman pysähdyksiä. Meijän vaunussa oli tosi kiva täti, joka hymyili paljon ja teki kaiken meidän puolestamme, kuten toi teetä. Se siinä alussa sitten kysyikin heti että mitä me otamme ruoaksi. Se tuli minulle hienoisena järkytyksenä. RUOKAA! Mitä?! Me kaikki kyllä ostimme jo itellemme eväät, ja minulla on kokonainen ruokakassi täynnä vihanneksiä, hedelmiä, suklaata, ruokaa, keksejä... Joo, kyllä, ruoka kuului lipun hintaan. No, muut otti sitten aterian, ja mitä lounaspaketin, mihin kuului keksejä, jugurttia ja muuta sellaista. Ette usko kuinka täyteen mä itseni silloin sain. Syömättä edes neljännesosaa niistä mun omistamistani ruuista. Yrittinhän mä kovasti tarjoilla muille, onneksi he hieman auttoivatkin minua. Säälivät, jottei tarttis niin paljon tavaraa kantaa.
Yöllä kovasti yritimme bongata Moskovan, mutta ei sieltä paljo mitään näkyny, muutamia taloja, ja joku hieno hotelli, mutta ei oikeastaan muuta. Aamulla sitten oltiin jo Nizhni Novgorodin asemalla. Siellä jouduttiin hieman ootella jatkokyytiä, mutta kun sellaisen saimme, siihen kyllä kans sisältyi kaikki mahdollinen palvelu. Minun lempipalvelu oli kuitenkin se, että pojat kantoivat mun laukut bussille. Sinneki nimittäin oli yllättävän pitkä matka. Matkalla bussiin tutustuin erääseen minulle uuteen käsitteseen, suomennettuna se on vihreä pysähtyminen. Eräs poika nimittäin kyseli että onko Suomessa sellaisia, minä kovasti ihmettelin että mikä se sellainen edes on. Hän sitten kertoi minulle, että se on sellainen että matkalla pysähdytään tekemään tarpeensa luontoon, sillä olihan matka melko pitkä. Joo... No, meillä Suomessa on busseissa vessat, et ei me oikee harrasteta tuommosia vihreitä pysähtymisiä.
Bussimatka oli mitä älyttömin kaikin puolin. Ekaksi, meijän kuski oli raju, sen tyyliin ei selvästikään kuulunu hidastaminen käännöksissä. Sitä jo hieman säikähti kerran että meneekö tää bussi nurin, ku melko isolla vauhdilla mutkaan mentiin. Toiseksi, meijän kuski ei vissii hirveänä muutenkaan liikennesäännöistä välittäny. Ja ihan selvästi tykkäsi vauhdista. Kyllä siinä muutaman kerran sai henkeä piätellä että törmätäänkö vastaantulevaan autoon vai ei, kun kuskimme halusi juuri nyt ohittaa edessämme kulkevan auton. Onneksi bussimme oli täynnä iloisia venäläisiä, jotka soitti kitaraa ja lauloi. Muutamien laulujen jälkeen he pyysivät meitäkin laulamaan jotakin suomalaista. Kyllähän me niille sitten esitettiin pelimies ja rusketusraidat. Jotain muutaki laulettiin, mutta alkaa jo pikkuhiljaa unohtua nuo yksityiskohdat.
Leirikeskukseen me saavuttiin viimeisinä, vaikka emme vielä siinä vaiheessa sitä tiedetty. Silloin kun me vasta mentiin tapamaan meidän ryhmänohjaajan muut jo piirteli asvaltille omia lippujaan. Maat, jotka osallistuivat leirille oli: Venäjä, Abhasia, Kiina, Ukraina, Valko-Venäjä, Espanja, Serbia, Italia, Ruotsi, Israel, Saksa, Latvia ja tietenkin Suomi. Sinne mentyämme mietimme kovasti millaisiakohan nuo abhasialaiset ovat, ja haluttiin kovasti tavata länsinaapurimme Ruotsin. Minä henkilökohtaisesti halusin tavata espanjalaiset, koska halusin päästä testaamaan mun espanjan taitoja, joita ei vielä kovin paljo kylläkään kerenny kertyä.
Minun huonetovereiksi sain kiinalaisen ja ukrainalaisen tytön. Tapasin kiinalaisen melkein heti, ja meillä lähtiki juttu luistamaan alusta lähtien. Silloin kun ukrainalinen tuli huoneeseen juttu vaan jatkui, ja silloin tajusin että huonetoverini ovat aivan mahtavia, ja tämä leiri tulee varmasti menemään todella hyvin.
Saimme hetken aikaa levähtää, jonka jälkeen alkoi viralliset avajaiset. Siihen kuului erilaista ohjelmaa, kuten leikkimielistä kilpailua ja tanssiesitystä. Heti ekana päivänä meijät myös tarkastettiin leirikeskuksen sairaalassa, haluttiin varmistaa, että kenelläkään ei ollut sikainfluenssaa. Kuva on leirikeskuksen eräästä rakennuksesta, tuossa rakennuksessa sijaitsee esimerkiksi sairaala.
Viimeinen kuva on otettu jo seuraavana päivänä tapahtuvasta esityksestä. Silloin kaikki toivotettiin tervetulleeksi vielä kerran, ja esitykseen kuului erilaisia temppuja tekevät pyöräilijät ja muuta jännittävää.
Ruokailu Lazurnyssa oli kans mielenkiintoinen kokemus. Me syötiin, niin että yhden pöydän äärellä istui ihmisiä eri maista. Minä pääsin ensimmäisenä syömään ukrainalaisten kanssa, jos nyt oikein muistan. Siinä sitä sitten tutustui aika kivasti uusiin ihmisiin. Ruoka-annokset meillä oli jo valmiina, emme siis saaneet ottaa niin paljon ku itteä huvitti, mutta se nyt ei ainakaan mua hirveänä haitannut. Minua kuitenkin haittasi se, että meidän juomalasit oli pienimmän kahvikupin kokoiset. Vesikannu ei ollut paljon sen suurempi. Siinä näkyy taas venäläinen kulttuuri, siihen nimittäin kuuluu se, että ei juoda samaan aikaan ku syödään. Leirillä oli kuitenkin sen verran kuuma, että jano oli yleinen ongelma. Ja Venäjällähän ei hanavettä saa juoda. Pelastuksena oli ihana pieni kioski.
Kioskilta sai tosi halvalla kaikkea jännää pikkupurtavaa ja juotavaa. Esimerkiksi 2 litran kokispullo maksoi about euron. Minun suosikkeja olivat kuitenkin jo lapsuudessa lemppareihin päässeet stakanchikit, ne on siis sellaisia älyttömän hyviä jäätelöitä. Ja yks sellainen jäätelö maksoi siellä 4 ruplaa, ja yks euro on noin 45 ruplaa, eli laskekaa siitä sitten kuinka kalliiksi tuli ostaa tuommonen jätski. Huono puoli tuossa oli se, et ne jätskit meinas aina olla loppu, ja niihin koukuttui aivan liikaa.
Jatkoa tulee pian...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti