Elämän muistot

Pienenä ruukasin kirjoittaa päiväkirjaa. Nykyään päiväkirja on pölyttymässä hyllyn takaosassa. Tulin miettineeksi, miksei nykyään tule enää kirjoitettua ylös päivän tapahtumia ja ajatuksia. Ensin ajattelin että aikuistuin, nyt olen sitä mieltä, että tylsistyin. Ajatusmaailmani muuttui niin, että arkipäiväiset asiat eivät tunnu kirjoittamisen arvoiselta.



Avasin eräs päivä päiväkirjani ja rupesin lukea sitä. Minut valtasi todella nostalginen tunnelma. Tuntui kuin eläisi kaikki tapahtumat uudelleen. Kaikkein jännittävintä oli kuitenkin huomata kuinka monia silloin tärkeiltä tuntuvia tapahtumia olen unohtanut.

Tulin jopa hieman surulliseksi, sillä nykyään en kirjoita päiväkirjaa, ja tämä blogin kirjoittelukin on harvinaisuus. Harmi etten voi monen kymmenen vuoden päästä ottaa esiin vihkosen ja lukea siitä, mitä ajattelin nuorempana, mitä tapahtumia pidin tärkeänä ja miten olen vuosien saatossa muuttunut.

Kuva on täältä

Juttelemisen salat

Olen viime aikoina hirveästi korostanut, että ihmisten täytyy jutella. Niin täytyy tehdä, jotta ongelmat selvitettäin, jotta ihmisille tulisi parempi olo. Jos ei puhu onglemat patoutuu sisälle ja tuntuu loppujen lopuksi ylitsepääsemättömiltä. Miksi sitten jutteleminen on kuitenkin niin vaikeaa, jos sen pitäisi auttaa?

Tuntuu että kulttuurissamme korostetaan yksilöllisyyttä liikaa. Aina pitäisi pärjätä yksin. Mutta täytyykö oikeasti? Eikö sitä voisi pyytää apua muilta kun itsellä on huono tilanne? Täytyykö kaiken pitää sisällä vai voiko huolia jakaa toisen kanssa?

Varsinkin virheistä jutteleminen on vaikeaa. Tuntuu ettei toinen varmasti hyväksy mitä toinen on mennyt tekemään. Kulttuurissamme vallitsee paitsi yksilöllisyyden ihanne myös joku todella hassu kuva superihmisestä. Superihminen ei koskaan tee virheitä ja hän osaa kaiken. Jokaisen ihmisen tulisi olla tällainen. Valitettavasti (tai ehkä ihan hyvä niin) tämä ei kuitenkaan käytännössä ole mahdollista. Miksi sitten virheiden myöntäminen on vaikeaa? Ovatko totuuden seuraukset liian rankkoja? Onko parempi pitää asiat salassa ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut? Silloinhan saisi jatkaa ihanaa elämää eteenpäin, eikä virheestä enää tarvitse kantaa huolta. Vai pitäiskö virheen kuitenkin myöntää ja elää seuraukset läpi?

Kuva on otettu täältä

Unelmat toteutuvat

Uskokaa pois, unelmointi kannattaa. Sitten omia unelmia kohti kannattaa pyrkiä, niin ne kyllä ajan kanssa toteutuu.

Minulla on todella epätodellinen olo. Tulin vähän aikaa sitten Belgiasta. Olin jo pitkään halunnut käydä Brysselissä, mutta varsinkin käydä katsomassa Bouillonin linnaa. Jopa istuessani belgian junassa nokka kohti Bouillonia en uskonut että pääsen näkemään sen omin silmin. Mutta pääsin! Tunne, joka oli silloin sisälläni on sanoinkuvamaton. Tosi kova vapauden tunne. Tuntui että painovoima ei enää toiminutkaan, ja jos vain nousen varpailleni lähden lentoon niinkuin höyhen kohti hattaramaisia pilviä.

Pari päivää sitten sain taas kuulla yhden erittäin tärkeän minulle uutisen. Sitä olen odottanut paljon kauemmin kuin Belgiaan lähtöä tai mitään muutakaan. Kesällä se mahdollisesti toteutuu ja tuntuu että olisin yksi onnellisempia ihmisiä. En tahdo kuitenkaan vielä paljastaa mitä tulee tapahtumaan, jos se ei sitten tapahdukaan. Pidetään kuitenkin nyt sormet ja varpaat ristissä että kyseinen unelmani toteutuisi kanssa. Itse olen tehnyt sen eteen jo kaiken minkä pystyn, nyt asiat on kiinni muista tahoista.

Kuva on otettu täältä

Haluaisin...

nyt postata muutamia kuvia siitä, mitä tällä hetkellä kovasti haluaisin.

...unohtua hetkeen


...tanssia elämän nuotteja pitkin ajatelleen ettei kukaan näe minua

...seilata pitkin valtameriä. Olla tuulen vietävänä


...ottaa kamera mukaan ja lähteä kuvamaan elämän kauneutta


...reissata. Katsoa Eiffelin tornia sen juuresta, ja tuntea oman pienuuden


...värittää asfaltin uudestaan lapsuuden väreillä


...matkata kohti tulevaisuutta oma uskollinen ystävä mukana


...oikeasti lukea joku romaani alusta loppuun


...iloita pienistä hetkistä


...unohtaa ajan ja kiireet

...sukeltaa pitkin taivasta

...kirjoittaa ja myös saada oikeita kirjeitä

...hyppiä sängyllä välittämättä mistään

...tuntea musiikin ja luonnon mahtavuuden


...nukkua tuossa edes yhden yön


...kävellä pitkin Manhattanin katuja

...juoda kupillisen hyvää lämmintä teetä

...kulkea tienmutkia pitkin käsi kädessä rakkaimman kanssa...



Kaikki kuvat otettu tältä ihastuttavalta sivustolta.

Nyt on ollut aikoja, jolloin en ole kerennyt käydä lukemassa blogeja, enkä siis myöskään kirjoittamassa. Ilmoittaisin kuitenkin olevani vielä elossa!

Viime aikoina on ollut kiireistä. En enää edes muista, mitä olen tänne viimeksi kirjoittanut, mutta tällä hetkellä käyn kahdessa perheessä hoitamassa lapsia ja kolmas perhe otti minuun yhteyttä melko vasta, niinpä lupasin auttaa myös heitä. En ole siellä vielä kertaakaan käynyt, mutta odotan innolla uusien lapsien tapaamista. Olen viihtynyt todella paljon kahden muun perheen lasten kanssa. Mitään ongelmia (ainakaan mitään suurempia ongelmia) ei ole esiintynyt, joten odotankin au pair vuottani todella paljon. Toivoen nyt kovasti että se toteutuu. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää, enkä halua elää pelkissä unelmissa.

Unelmat joskus kuitenkin toteutuvat! Eräs ystäväni kysyi minulta yksi päivä haluaisinko lähteä kirjoitusten jälkeen hänen kanssaan Belgiaan. Tottakai haluan!!! Päässäni pyörii nyt pelkkä Belgia, Belgia, Belgia, Belgia, Pariisi... HETKINEN! Miksi Pariisi? No koska ajattelimme, että kävisimme myös siellä! Kerta nyt mennään niin lähelle sitä, niin miksi emme vierailisi tässä upeassa rakkauden kaupungissa?! Odotan tulevaa reissua todella paljon ja uskon että siitä tulee parempi kuin onnistunut!

Kuva on otettu täältä.

Toivottavasti kohta lisään tänne yllä olevan tapaisen kuvan, jonka olen kuitenkin ihan itse ottanut.

Elokuvia

Mua vaivaa sisäinen ääneni, joka on kuiskaillut minulle jo monta tuntia putkeen, että mun täytyy kirjoittaa blogia. En nimittäin yhtään tiedä mitä kirjoittaisin. Mutta koska en halua enää taistella sen sisäisen pikkuveikon kanssa, kirjoitan jotain ajatuksia elokuvista, joita olen katsonut lähiaikoina.

En todellakaan osaa kirjoittaa mitään elokuva-arvosteluja, joten älkää sellaisia odottako. Kirjoitan vain omia ajatuksia ja tunteita leffoista. Ehkä vielä joku päivä haluttaa katsoa joku näistä leffoista uudestaan tämän blogin ansiosta.

Toy Story 3 on leffa, jota on kehuttu paljon. Itselläni ei ollut oikein mitään hajua, minkä tyylinen kyseinen teos voisi olla, sillä en ole katsonut aiempia Toy Storeja. Tiesin pelkästään, että kyseessä on animaatio, josta monet ovat tykänneet. Ja niin tykkäsin kyllä minäkin! Elokuva oli mukaansatempaava, ja aika vierähti sen parissa todella nopeaa. Se oli hupaisa leffa, minkä voi katsoa perheen nuorukaiset sekä aikuiset.Kuva on täältä

The Town tuli katsottua myös. Minulla oli epäilykseni leffaa kohtaan, sillä en katso mitään tuon tyyppistä kovinkaan usein. Se kuitenkin yllätti minut positiivisesti, ja pidin elokuvasta melko paljon. Seki sai minut mukaan seikkailemaan juonensa kiemuroihin. Odotin kokoajan mitä tapahtuu seuraavaksi ja jännitin päähenkilöiden puolesta. Paljastan nyt neitimäiset puoleni, mutta The Townin jälkeen sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa ja kädet tärisi (vielä parin tunnin katsomisen jälkeenkin). En kyllä katso enää yhtäkään tuon tyyppistä elokuvaa yksin.Kuva on täältä

Kolmantena voisin esitellä elokuvan The Kids Are All Right. Hauskaa, kirjoitin tuon ja pääni tyhjeni täysin. En tiedäkään enää mitä kirjoittaa. Se oli ihan humoristinen välillä ja näin, mutta en kestä sitä tapaa, kun puhutaan niin ettei avata suuta! Jos elokuva on todella hyvä, en monesti lopussa enää huomaa asiaa, mutta tässä se häiritsi tosi paljon. Vaikka leffassa käsiteltiin melko vahvoja emootiota, ne ei eskeytynyt minuun, sillä häiritsi se, ettei ne avannut suuta puhuessaan! (Nyt kyllä hieman yleistin, nimittäin ei kaikki hahmot tehnyt niin.) Olen kuitenkin sitä mieltä, että leffa oli katsomisen arvoinen. Kuva on täältä

Viimeisenä mielessäni on elokuva nimeltään The Bridges of Madison County, joka onkin hieman vanhempi tuotos. Olen romanttisten elokuvien suurkuluttaja, joten tämä leffa valtasi sydämeni. Tunteet nousivat pintaan kyseistä leffaa katsellessa, ja näyttelijäsuoritukset olivat päätä huimaavia. En oikeastaan osaa tästäkään sen enempää sanoa, mutta tämä hiljaisuus on positiivinen. Olen varma että katson tämän elokuvan vielä vanhempana uudestaan.Kuva on täältä

Minä mikkään rouva ole!

Tämä on taas niitä kivoja päiviä kun kaikki hymyilyttää ja näyttää kauniilta, mutta huonona puolena on älytön väsymys. Nukuin viime yönä vain kolmisen tuntia, niinpä nyt meinaa hieman uninen olo olla.

Sain tänään puhelinsoiton päivällä. Minun ilmoitukseni lastenhoitoavusta oli huomattu! Eräs nainen soitti, että hänen lapsi tarvitsisi aina välillä hoitajaa, joten olisinko halukas sellaiseen hommaan. Tietenkin olen! Sain sitten heti tänään aloittaa. Olen nyt taas ihan innoissani! Sain sittenkin jollakin tavalla hommattua itselleni melko paljon lastenhoitokokemusta. :)

Olen käynyt toisessakin perheessä hoitamassa heidän lapsiaan. Olen kyllä sielläkin viihtynyt tosi paljon. Ei kyllä voi yhtään valittaa.

Tänään sain myös kuulla jotain, mitä ei nuoret korvani tahdo kuulla. Nimittäin virkkeen: "Hyvää joulun odotusta, ROUVA!" Anteeksi MITÄ?! En minä nyt sentään niin vanhalta voi näyttää!!!

Reilu kerho kokoontuu

Juttelen kaverini E:n kanssa:
Minä: Tässä kuvassa jalkani näyttää jotenkin epämuodostuneen ohuelta. (Näyttää kuvan)
E: Se on vaan tuo asento, mikä tekee tuon efektin.
Minä: Mut tässä kuvassa jalkani on jo ihan normaalin muotoinen. (Näyttää toisen kuvan)
E: No on se tuossaki kyl ihan oudon näköinen.
Minä: Kiitos.
E: Huh, näytät vanhalta!

On se hyvä, että sanotaan ainakin asiat suoraan.

Elämäntilanteeni

Istuin eilen pimeässä huoneessa ja pohdin elämääni. Yhtäkkiä mieleeni välähti kuva, jonka päätin tänään tehdä. Siitä ei tullut ihan täydellinen (mielessäni se näytti paremmalta), mutta elämäntilannettani kuvaa nyt melko hyvin tämä kuva:

Valokuvia

Innostuin tässä yksi päivä googlettaan erilaisia kuvajiaa. Tutkin heidän nettisivuja ja päädyin taas siihen tulokseen, että löysin aivan mahtavan kuvaajan. Hänen nimi on Florian Ritter, ja hän taitaa olla ihan tunnettu ihminen, mutta koska itse en harrasta tätä alaa, en tiennyt kyseisestä herrasta mitään. Rakastuin kuitenkin hänen ottamiin kuviin!

Tämä on ehdottomasti yksi lempikuvistani häneltä. Aivan mahtava, tunnelmallinen valokuva!

Kannattaa käydä vierailemassa hänen nettisivuillaan, niin näkee muitaki hienoja otoksia.

Valokuva on täältä