No stress

Kamala stressi iski päälle, koska yhtäkkiä heräsin todellisuuteen, ja tajusin etten kerkeä tehdä yhtään mitään, mitä olin aikomassa tehdä! Tajusin, että kohta alkaa jo koulut (elin siinä toivossa ettei ne alkais ikinä), ja minulla on kirjoitukset edessä. Valitettavasti en ole lukenut niihin vielä yhtään. Mutta ei kait siinä, ku ei mulle oo laskuakaan niistä vielä tullu. Kaikille muille kuitenkin on. Hmm... Ei muuta ku huomenna laittamaan sähköpostia yo lautakunnalle, että missä minun laskuni viipyy. Samalla käyn autokoulua (edelleen), ja tavoitteena oli, että saan viimeistään elokuun alussa kortin, mutta taitaa nyt tavotteet jäädä sivuun, sillä hyvä, jos saan ees jouluun menneessä kortin. Että vielä voitte olla ihan rauhassa liikenteessä. Huomasin myös, että jos en ala nyt kunnolla tekeen lastenhoitotyötä en välttämättä pääsee tekemään au pair hommia ens vuonna, ja se on kuitenkin tällä hetkellä yks isoimmista projekteista, joten on pakko alkaa pikkuhiljaa ottaa itteä niskasta kiinni. Kaikki ois hyvin, jos mun serkku ei olisi ens perjantaina tulossa meille. Nyt kuulostan ilkeältä, mutten tarkoita tuota sillä tavalla, miten sen voi tajuta edellisestä virkkeestä. Olen ihan oikeesti tosi iloinen ku hän tulee, ja odotan häntä todella paljon. Olen odottanu jo päälle neljä vuotta. Mutta se tässä onki ongelma, haluan viettää hänen kanssaan aikaa, mutta ku sitä aikaa ei oikeen ole. Tai ainakin juuri nyt tuntuu ettei ole.

P.S. Kuitenkin kohta olen taas hyvin onnellinen miten paljon hommaa mulla on, ja kerkeän tehä nuo kaikki ajoissa, mutta juuri nyt stressattaa jotenkin ihan hirveänä.

Tutkimuspäivä Kroatiassa

Heräsin uskomattomaan tunteeseen. Katsoin ympärille eikä missään näkynyt tuttua isoa ikkunaa, josta näkyy havupuita, eikä kuulunut tuttuja ääniä toivottelemassa hyvää huomenta. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä tajusin olevani Kroatiassa! Nousin ylös ja menin terassille ihmettelemään kaikkea ympäröivää sanoinkuvamatonta kauneutta.

Koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia ensimmäiselle kokonaiselle päivälle Dubrovnikissa, aloimme miettiä mitä voisimme tehdä. Lopputulos oli, että menemme kiertämään meidän ns. saarta eli Lapadia. Katselimme karttaa ja päätimme reitin.

Lähdimme kävelemään tätä lumoavaa reittiä, ja otin taas miljoonia kuvia.Meille sanottiin että koko saaren kiertämiseen menee noin 45 minuuttia. Meillä meni yhden tien kävelemiseen varmaan enemmän kuin tunti. Okei, me pysähdyimme ja kävimme ostoksilla, me pysähdyimme ja otimme kuvia, me pysähdyimme kahvilaan ja joimme pirtelöä, mutta silti! Ei tuon saaren kiertämiseen voi mitenkään mennä VAIN 45 minuuttia.

Dubrovnik on todella hehkeä kaupunki. Sen on tainnu huomata muutki ku minä, nimittäin siellä on tosi paljon turisteja. Minä en kuitenkaan välittänyt siitä, vaan olin kiinnittänyt huomiota luonnon kauneuteen. Siellä oli niin paljon erilaisia kukkia. Minä ku tykkään kuvata sellaisia, oli ihan pakko aina pysähtyä ja ottaa jokaisesta vähäki erikoisemmasta kukasta kuvan (ei sen tarvinnu ees olla erikoinen).Näin pikkuhiljaa kuljimme eteenpäin ihmetelleen kaikkea ympärillä olevaa ja nauttien eteläisestä auringon lämmöstä. Tai no, toiset nauttii ja toisia ärsytti että oli niin kuuma.Kohta meille kuitenkin tuli stoppi. Meidän kävelemäämme tie päättyi ja siitä piti jatkaa toiselle tielle, jotta pääsisimme taas jatkamaan rantakadua pitkin kiertämään saarta. Kuulostaa helpolta, mutta sitä se ei ollut. Päädyimme siihen tulokseen, että käännymme vasemmalle. Siellä meitä vastaan tuli ranta.Rannan loputtua myös tie loppui, joten meidän oli käännyttävä takaisin. Menimme samaan paikkaan, missä meille tuli aluksi stoppi ja katselimme hieman karttaa. Sen opastuksia ei kukaan meistä tajunnnut. Jatkoimme kuitenkin matkaa toiseen suuntaan, vastaan tuli parkkipaikka ja tosi omituinen iso tie, missä ei kulkenut oikeen ketään. Kuljimme tietä vähän aikaa (ja se muuten meni kokoajan ylöspäin) ja päätimme että käännymme takasin, ettei vaan päädyttäis johonki tosi ihmeelliseen meille paikkaan. Menimme siis samaa reittiä takaisin kämpille.

Illalla ajattelin, etten jaksa kokoajan käydä syömässä samalla pääkadulla, ja ehdotin että menisimme tutkimaan uusia paikkoja. Siinä oli taas seikkailua kerrakseen, ku se katu, joka kartan mukaan jatkui, haarautuiki kahtia. Mentiin ensin tutkimaan toista haaraa, joka johti koulun pihalle, sitten mentiin toista haaraa, joka oli todella jyrkkä alamäki ja tie oli hiekkanen (kaikki naiset oli korkkareilla). Yritimme siinä olla rikkomatta jalkojamme ja lopputulos oli se, että päädyimme jonkun talon takapihalle. Jaaha, piti siis nousta se tie takasin. Nousimme sen, ja silloin H huomasin että lähellä oli portaikko. Päätimme tutkia, oisko se oikea reitti. Ja sehän oli. Ainoa vaan että ne portaat eivät tahtoneet loppua missään vaiheessa. Niitä oli valehtelematta varmasti satoja. Päästyäämme alas kävimme pienellä kävelyllä ja yritimme löytää joku ravintola, mihin voisi mennä syömään. Sellaista ei kuitenkaan näkynyt ja ainoa paikka, missä vois käydä syömässä oli joku tyhjillään oleva hampurilaispaikka. Ruoka ei todellakaan ollut parhainta laatua, mutta ainakin saimme tutkia uusia paikkoja!

Koska kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, tässä vielä muutama kuva illasta.

Nuo puut on mun mielestä kivat!Tässä vain muutama niistä sadoista portaista.Tähän päättyi meidän ensimmäinen päivä lämpimässä Dubrovnikissa.

Matka Kroatiaan

Juhannus meni sen verran riehakkaissa merkeissä, että lauantaina vietin päivän kotona kärsimässä älyttömästä päänkivusta. Siinä samalla piti vielä yrittää pakata tavarat matkaan. Sain lainata matkalaukkua J:lta (minulla ei nimittäin ole omaa, pitäis kait semmonenki hankkia). Aluksi luulin matkalaukun olevan liian pieni, mutta loppujen lopuksi sain tungettua kaikki tavarani siihen.

Lähtö tuli sunnuntaina 27. kesäkuuta, kun lähdimme ajamaan Lahteen. Automatka sujui todella hyvin, eikä edes tullut huono olo. Nukuimme yhden yön Lahdessa, ja aamulla muistaakseni seitsemän aikoihin matka jatkui kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Matkalla sinne minua alkoi jännittää todella paljon ja tunsin älyttömän sydämentykytyksen. Jännitys hieman lakkasi kun pääsimme parkkipaikalle ja jatkoimme siitä parkkibussille päin. Kohta olimme jo lentoasemalla jonottamassa matkatavaroiden tarkastukseen. Vaikka olin kokoajan hieman pihalla mitä seuraavaksi pitää tehdä, kaikki meni kuitenkin todella hyvin. Ainoa ongelma oli se, että koneeseen oli myyty liikaa lippuja, ja koska meillä oli liput ilman paikkoja, piti hieman säätää niiden kanssa. Sen takia istuimme kaikki hieman jännittyneenä pääsemmekö me sittenkään viettämään meidän lomaa vai ei. Onneksi pian kuitenkin saimme lippumme, nyt paikkojen kanssa. Se vaan, että emme saaneet vierekkäisiä paikkoja, mutta onneksi sain istua ikkunan vieressä.

Vaikka minua on peloteltu tosi paljon lentokoneella matkustamisesta, minun mielestä se oli todella siistiä! Ei pelottanu missään vaiheessa, ja tykkäsin katsella maisemia ja hattarapilviä ylhäältäpäin. Ennen ku pääsimme Kroatiaan, piti tehdä välilasku Budapestiin. Siellä söimme ja odottelimme seuraavaa lentoa. Jatkolennolla saimme jo vierekkäiset paikat, ja minä menin taas ikkunan viereen istumaan. Matka meni TODELLA nopeasti, en kerennyt edes kunnolla tajuta missä olen, ku olimme jo laskeutumassa.
Oli tosi jännää huomata kuinka maisemat vaihteli eri paikoissa. Suomessa maisemat oli sinivihreitä, paljon metsää ja vesistöjä. Euroopassa taas pellot veivät suurimman osan maapinta-alasta ja järviä oli todella vähän. Kroatiassa taas näkyi paljon vuoristoa.
Kohta olimme jo Splitin lentokentällä. Passitarkastuksen jälkeen saimme heti matkatavaramme ja H meni selvittämään asioita autovuokraamoon. Odottelun aikana oli pakko ihailla kaikkea mahdollista, mitä vaan pysyi ihailla. Sisälläni kaikki kahisi, olin niin iloinen kaikesta näkemästäni, että melkein itketti. En todellakaan voinut uskoa olevani Kroatiassa. Kaikki tuntui unelta. Itseasiassa nyt reissun jälkeen on aika samanlaiset sekavanmahtavansurulliset fiilikset, ja tuntuu siltä ku kaikki olisi ollut pelkkää unta.

Jo Splitin lentokentällä oli aivan pakko ottaa kuvia palmuista (tiedän, teijän ei oo niin jännää katsoa kuvia palmuista, ku ei niitten kait pitäis niin ihmeellistä olla, mutta ku ne on ihania!).
Lämmin oli, ja pitkät farkut tuntui hieman hiostavilta. Jonkun ajan kuluttua pääsimme autoon ja matkan piti jatkua Dubrovnikkiin. Meillä oli kuitenkin hyvin sekavat ajo-ohjeet hallussamme, emmekä yhtään tiedetty mihin pitää ajaa. Pohdimme asiaa jokunen hetki polttavan kuumassa autossa jatkoimme sinne, mikä meidän mielestä näytti parhaammalta vaihtoehdolta. Kohta tiellä alkoi ilmestyä tieviittoja, jotka kertoi (ne siis tosiaan puhui meille :D) että olimme menossa oikeaan suuntaan. Autossa olin kokoajan nokka kiinni ikkunassa ja kuvasin henkeäsalpaavia maisemia (tiedän ikkunan kautta otetut kuvat ei oo niin kovin siistejä, mut minkäs teet,ei sitä maltannu vaan paikoillaankaan istua).
Tiet olivat todella mutkikkaita ja yleisin nopeusrajoitus oli noin 60-70 km/h. Sen takia parin sadan kilometrin matka Splitistä Dubrovnikiin jatkui melko kauan. Pian kuitenkin pääsimme päämääräämme, vielä piti vaan löytää meidän kämppä. Se ei ollutkaan kovin helppo tehtävä. Siinä sitten hieman harhailimme, ja loppujen lopuksi vuokranantajan mies tuli hakemaan meidät ja opasti, mihin täytyi ajaa.

Tunsin oloni heti todella tervetulleeksi, sillä kämpämme vuokraaja oli tehnyt meille tervetuliaiskakun.Kakku oli todella maukas, mutta kakku-kalja yhdistelmä ei välttämättä ihan niin onnistunut. Itsehän me sen kaljan valitsimme juotavaksi, mutta emme silloin vielä teidetty että luvassa olisi myös herkullinen kakku.

Koska meillä kaikilla oli jo tuossa vaiheessa kiljuva nälkä päätimme lähteä syömään. Päästyäämme ulos törmäsimme kuitenkin vuokranantajan miehen isään. Hän oli viemässä sveitsiläisiä vieraitaan opaskävelylle ja kutsui meidätkin mukaan. Tottakai lähdimme! Hän näytti meille paikallisen ostoskeskuksen, pankin ja pääkadun, jonka varrella sijaitsi monenmoisia ravintoloita, hotelleja, putiikkeja yms. Pääkadun lopussa oli ranta! Sillä aikaa ku paikallinen M näytti meille paikkoja, hän myös kertoi järjestävänsä illallisen, johon voisimme osallistua. Kutsu kuulosti sen verran herkulliselta, että sanoimme heti osallisuvaamme mielellään.

Ensimmäisenä iltana menimme syömään pääkadun varrella sijaitsevaan ravintolaan. Siinä sitten ilta hurahtikin ja pian oli aika painua petiin.Kuvassa olen lähdössä syömään. Kuva otettu meidän kämpän pihalla.