Muistelmia osa2

Toinen päivä kansainvälisessä leirissä päättyi discoon, jossa oli Golden oldies - teema. Discossa osa suomalaisista alkoi juttella ruotsalaisten kanssa ruotsiksi. Minulle tuli siitä pienoinen paine, että nyt ne ruottalaiset sitte luulee, että me kaikki ymmärrämme ruotsia yhtä hyvin. Minun osalta se kuitenkin on niin, että hyvä ku osaa sanoa edes "hejdå". Yritinkin salakavalasti karata tästä tilanteesta, ja menin tanssimaan ukrainalaisten kanssa. Disko oli aivan uskomaton, varsinkin tuon pukukoodin takia. Toiset olivat todella panostaneet teeman luontiin, ja pukeutuivat erittäin näyttävästi.

Seuraava päivä hieman jännitti, nimittäin se toi mukanaan Olympialaiset. Me pohdittiin hulluna, että onko se ihan tosissaan otettava urheilutapahtuma, vai onko se leikkimielinen. Alla oleva kuva on googletettu.
Minä olin sitä mieltä, että jos tapahtuma on leikkimielinen, niin sehän on rentoa ajanvietettä, mutta tosissaan mä en ollut innostunut kilpailemaan. En ole yhtään kilpailuhenkinen, ja olen aina ihan paineessa jos kyseessä on jonkinlainen kilpailu. Mieluummin jään siinä vaiheessa vaan katsomon puolelle.

Kun meille sanottiin, että Olympialaisiin oli pakko tuoda urheiluvaatteet, alkoi paine kohota. Oliko tämä nyt ihan oikeesti kunnollinen urheilutapahtuma?! Jännitystäni ei yhtään helpottanut se, että leirille lensi (helikopterilla) jokin paikallinen poliitikko, joka oli hyvin innostunut urheilusta, kertoi meille kuinka tärkeää urheileminen on, ja sitten julisti Olympialaiset virallisesti alkaneeksi.

Helpotusta asiaan kuitenkin toi se, että meidät oli jaettu ryhmiin. Se jo laski jännitystä rutkasti, sillä yksin kilpaileminen on mielestäni paljon kauheampaa kuin ryhmässä. Meidän ryhmä koostui parista suomalaisesta, muutamasta abhasialaisesta ja ukrainalaisesta. Silloinpa sitä tutustui noihin ihmeellisiin abhaasialaisiin, joista ei leirille lähdettyä ollut oikeastaan yhtään mitään tietoa. Olympialaiset olivat onnekseni leikkimieliset, ja itseasiassa nautin kovasti näistä kilpailuista. Kauhea rankkasade kuitenkin esti meidän riemut, ja kaikkien täytyi mennä sisälle. Näin ei koskaan saatu selville voittajaa, mutta iloa riitti sen verran, ettei voitto todellakaan ollut tärkein.

Heti toisena päivänä Lazurnyssa alkoi peli, johon kaikki osallistuivat koko leirin ajan. Se oli murhapeli. Me kaikki saimme lapun, jossa luki murhattavan nimi ja tehtävä. Jos sai suoritettua lapussa olevan tehtävän, murhasi tämän nimenomaisen henkilön. Silloin hänen tuli antaa oma lappu murhaajalle. Minä sain tehtäväkseni murhata erään italailaisen tytön, ja se onnistui melko helposti, sillä mun piti vaan piirtää rasti sen käteen. Seuraava tehtävä oli kuitenkin astetta hankalampi, nimittäin minun piti hieroa yhen saksalaisen pojan hartioita vähintään 5 minuuttia. Yritin kovasti miettiä, miten onnistuisin tässä ilman, että se tajuaisi että olen murhaamassa häntä. Abhasialainen A kuitenkin kerkesi tappaa minut ennen kuin kerkesin keksiä vastausta ongelmaani. Hänen tehtävänä oli pelata kanssani sulkapalloa. Tottakai mä nyt sulkapalloon meen mukaan jos joku pyytää. Varsinkin kun on mahtavaa seuraa!

Olympialaisten jälkeen kilpailuhenkinen ilmapiiri jatkui, nimittäin seuraavana ohjelmassa oli Lazurny vision, joka rakentuu euroviisujen pohjalle, mutta lavalla sai esittää mitä tahtoi, tanssia, teatteriesitystä, laulua... Tämän ohjelman muut otti hieman vakavemmin kuin me. Meidän delegaatio esittikin Volgan samalla hieman lavalla heiluen. Niinkuin voitte tuosta päätellä, emme todellakaan voittaneet, ja meidän sijoitus oli mitä oli. Mutta viimeksi suomalaiset voitti, joten oli ihan järkevää vetää tänä vuonna hieman kehnompi esitys. Eikö?! Ainakin meillä oli hauskaa. Hauskaa oli myös katsella muiden upeita esityksiä. Serbia voitti aivan erinomaisella, huumoristisella showllaan. Harmittaa paljon etten ottanut videota heidän esityksestään.

Toisten esityksistä voisin sen verran kertoa, että italialaiset ei voinut oikeen pitää sitä, nimittäin heidän laukut oli jäänyt lentokentälle Roomaan, ja niiden asut ja kaikki esitykseen tarvittava materiaali oli siis vielä Italiassa. Minä henkilökohtaisesti pidin hyvin paljon ukrainalaisten esityksestä, heidän tanssi oli niin intohimoista ja taiteellista! Aivan upeaa! Myös kiinalaisilla oli todella hieno ohjelmanumero. Tottakai kaikki olivat hyviä omalla tavalla, mutta Serbian lisäksi nuo olivat suosikkiani.

Seuraavana päivänä minä sain lähteä pienelle matkalle Vyksaan suomalaisen J:n kanssa. Tottakai sinne lähti myös muiden delegaatioiden ihmisiä. Matka sujui kivasti, vaikka ei siellä Vyksassa hirveänä mitään kateltavaa ollutkaan. Se on nimittäin todella pieni kaupunki, missä on keskustassa vain apteekki ja muutama kauppa. Kävimme kuitenkin hieman shoppailemassa, ja minä ostin suomalaiselle V:lle pienen synttärilahjan ja itselleni pinsetit. Kuvassa olen minä Vyksassa.
Päivä jatkui todella mielenkiintoisella tapahtumalla, johon sisältyi eri maiden ruokien maistelua. Jokaisen delegaation täytyi tuoda jotakin pientä purtavaa omasta maastaan. Suomalaiset toi salmiakkia ja ruisleipää sekä muutaman muun herkun, mistä ei ulkomaalaiset niin hirveänä tykkää. Salmiakki sai hienon vastaanoton, nimittäin toiset ei pystynyt pitämään sitä edes suussaan, toiset taas ihmetteli, miksi suomalaiset karkit on suolaisia.
Venäläinen pöytä, josta minä nappasin maatuskakynän mukaani:Kiinalainen pöytä. Minä yritin syödä noilla tikuilla! Ja se jopa joten kuten onnistui!
Abhasialainen pöytä, mistä minä nappasin lipun matkaani
Serbian pöytä, enkä napannut tuosta mitään muuta ku kuvan, ja tietenkin maistelin hieman ruokia
Tämä tapahtumarikas päivä päättyi campfire:in, missä leikittiin, laulettiin ja tanssittiin ja paistettiin jotai leivän tyylistä. Siellä me esitettiin muille ponileikki. Sitä oli kyllä aivan mahtavaa leikkiä, ku oli niin paljon porukkaa mukana ja ihmiset yritti huutaa suomeksi "sieltä he tulevat poneillansa, pienillä lihavilla poneillansa...". Joillekin oli jäänyt tuo hyvin muistiin, nimittäin vielä muutamien päivien päästä kuuli kun toiset lauleskelivat ponileikkiämme.
Campfirein jälkeen mentiin vielä öiselle retkelle metsään. Se oli tosi siisti, nimittäin me saimme lähteä parin kanssa kävelemään metsään, joka oli niin pimeä, ettei siellä nähnyt eteensä. Minä lähdin sinne abhaasialaisen M:n kanssa, ja me pidimme toisiamme käsistä kiinni ja olimme ihan kauhuissamme. Se, että toiset tahallaan säikäytti meijät ei yhtään helpottanu tilannetta. Mutta hauskaa kyllä oli. Ainakin heillä.

Tämän metsäretken jälkeen suomalaiset ja abhaasialaiset vielä piti öisen piknikin, johon tuotiin kaikki mahdolliset ruoat mitä meillä kertyi ja puhuttiin kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä.

Vapaa-ajasta voisin sanoa sen verran nyt tässä välissä, että sitä oli melko runsaasti noiden tapahtumien välillä ja varsinkin illalla ihmiset tykkäs kerääntyä ryhmiin ja jutella. Joskus vapaa-ajalla oli pakko mennä lepäämään, nimittän tuolla ei tullut öisin nukuttua kovinkaan paljon, ja herätys oli aina aamulla kello kahdeksan. Vapaa-ajallamme saatoimme pelata jotai pelejä, muuten vaan jutella tai käydä esimerkiksi suihkussa.

Jatkoa on tulossa

Muistelmia

Viime vuonna suurinpiirtein tähän aikaan koulumme sähköpostiin saapui sähköposti, jonka seurauksena pääsin unohtumattomaan reissuun. Tässä sairastellessa olen taas selaillut kuvia nimenomaisesta reissusta, ja tuli niin haikea mieli. Sinne haluaa aina palata vaan uudestaan ja uudestaan. Ajattelin jakaa tämän kokemuksen nyt myös teidän kanssanne.

Tämä upea reissu oli kansainvälinen nuortenleiri Lazurny. Se järjestetään Venäjällä, Nizhni Novgorodin läheisyydessä. Leiri on täysin ilmainen, ei tarvitse maksaa matkoja, ei ruokia, eikä yöpymismaksuja, joten tilaisuus on mahtavin mahdollinen varsinkin niille, joilla ei ole kauheana varaa matkustella ympäri maailmaa. Minä kun olen todella kiinnostunut näkemään maailmaa, laitoin heti sähköpostia menemään miksi minun pitää päästä leiriporukkaan mukaan. Sen jälkein vaan pidin peukkuja pystyssä, jotta pääsisin mukaan. Pakko myöntää, en päässyt heti porukkaan mukaan, vaan olin varasijalla. Toisaalta seki oli tarpeeksi hyvä paikka, nimittäin yksi henkilö perui matkansa ja minut otettiin mukaan! Voi niitä riemunkiljahduksia, jotka väkisin tunekutuivat ulos suustani kuultuani tämän uutisen!

Järjestelyissä ei ollut oikeastaan mitään sen kummempaa. Suomen delegaation (niinkuin kaikkien muidenkin maiden delegaatioiden) piti järjestää muutamia esityksiä jo ennen leirille lähtöä. Piti myös tehdä pieniä ostoksia ja muuta sellaista, mutta mitään suurempia järjestelyitä ei ollut.

Sitten saapuikin jo lähdön päivä, ja aamulla sateen saattamina me lähdimme Helsinkiä kohti. Pääkaupunki tervehti meitä aurinkoisella säällä, ja kaikilla oli hyvä mieli. Vielä Helsingissä teimme viimeiset ostokset leiriä varten ja seuraavana aamuna suunnattiin kohti rautatieasemaa, missä meitä jo odotteli Pietariin kulkeva juna. Hyppäsimme siihen, ja Venäjän puolelle mentyämme riemua riitti sen verran, että toiset kävi jopa sanomassa meille jotta olisimme hieman hiljempaa. Mutta sanokaapa, voiko siinä vaiheessa olla hiljaa ku ikkunasta lyhyin väliajoin näkyy puolialastomia, erittäin ruskettuneita, hyväkroppasia venäläisiä rakennusmiehiä?!

Pietarissa meidän piti mennä toiselle juna-asemalle. Sinne täytyi mennä metrolla. Silloin sain kokea ensimmäistä kertaa, millaista on metrolla matkustaminen. En kyllä hirveän riemuissani siitä ollut. Tämä voi johtua siitä, että mun laukut painoi vähintään sata tonnia, ja matka alas liukuportaissa tuntui ikuisuudelta. Luulin, että helpottuisi sitten ku pääsee itse vaunuun, että vois istahtaa hetkeksi ja laittaa laukut maahan. Mutta se oli silkkaa unelmaa, sillä vaunu oli niin täynnä että hyvä, että me kaikki (suomalainen seurue) edes mahduttiin sinne. Onneksi kohta oltiin jo seuraavalla rautatieasemalla, ja saatiin laitettua laukut säilökaappeihin. Vaikka kyllähän siitäki piti tehdä ongelma, nimittäin ne kaapit oli tosi outoja, emmekä me niitä osattu laittaa kiinni. Minä, ainoana venäjää puhuvana, jouduin kokoajan kysymään neuvoa semmoselta tädiltä, joka siellä työskenteli. Se jo hieman hermostui meille ku oltiin niin avuttomia ja minä vielä kaiken lisäksi hieman kuuro. En nimittäin ikinä saa selvää mitä ihmiset puhuu, jos on paljon taustamelua, ja sitä siellä kyllä riitti. Myöskin kääntäminen oli minulle melko uutta puuhaa, joten siinä piti keskittyä moneen asiaan yhtäaikaa.

Meidän seikkailut ei todellakaan loppuneet siihen, vaan edessä oli uusi jännittävä seikkailu. Me nimittäin halusimme mennä Pietarin suurimpaa katua katsomaan, mutta se vaan katosi. Ei sitä ollut. Ihmettelimme kyllä että miten siinä niin kävi, mutta me kuitenkin löysimme itsemme kulkemassa jotakin tosi epäilyttävän näköisiä pihateitä. Noo, ei kait siinä, minä ainakin löysin sieltäki ihan kivannäköisiä taloja. Tässäpä yksi sellainen

Minä ihmettelen myös sitä, miten onnistuimme pääsemään niiltä pihateiltä pois, ja yhtäkkiä edessämme oli tämä erittäin tunnettu Pietarin tie, joka oli aluksi mennyt meitä piiloon.
Eipä keretty enää kovin paljon käveleskellä ympäriinsä, kun piti mennä jo tapaaman erästä henkilöä, joka antoi minulle ruokaa junaan. Hänen piti tuoda minulle vaan vähän riisiä ja kanaa sekä leipää ja juotavaa. Ette usko, kuinka ison ruokakassillisen hän oli minulle tuonut. Olin ihan järkyttynyt, sekä hyvällä tavalla, olihan se tehnyt työtä sen eteen, mutta myös hieman huonolla, nimittäin kädet oli siinä vaiheessa jo niin poikki, että en halunnu enää yhtään lisäkiloja kannettavaksi. Mutta ajattelin kuitenkin että eihä sitä tarvi ku vaan junaan kantaa tämän ruokakassin, ja siellähän sen ruoan syö. No se juna oli hieman pidempi ku mitä ollaan täällä Suomessa totuttu näkemään, ja meidän vaunu oli just siinä toisessa päässä. meistä Mä en pystyny käveleen sitä matkaa ilman pysähdyksiä. Meijän vaunussa oli tosi kiva täti, joka hymyili paljon ja teki kaiken meidän puolestamme, kuten toi teetä. Se siinä alussa sitten kysyikin heti että mitä me otamme ruoaksi. Se tuli minulle hienoisena järkytyksenä. RUOKAA! Mitä?! Me kaikki kyllä ostimme jo itellemme eväät, ja minulla on kokonainen ruokakassi täynnä vihanneksiä, hedelmiä, suklaata, ruokaa, keksejä... Joo, kyllä, ruoka kuului lipun hintaan. No, muut otti sitten aterian, ja mitä lounaspaketin, mihin kuului keksejä, jugurttia ja muuta sellaista. Ette usko kuinka täyteen mä itseni silloin sain. Syömättä edes neljännesosaa niistä mun omistamistani ruuista. Yrittinhän mä kovasti tarjoilla muille, onneksi he hieman auttoivatkin minua. Säälivät, jottei tarttis niin paljon tavaraa kantaa.

Yöllä kovasti yritimme bongata Moskovan, mutta ei sieltä paljo mitään näkyny, muutamia taloja, ja joku hieno hotelli, mutta ei oikeastaan muuta. Aamulla sitten oltiin jo Nizhni Novgorodin asemalla. Siellä jouduttiin hieman ootella jatkokyytiä, mutta kun sellaisen saimme, siihen kyllä kans sisältyi kaikki mahdollinen palvelu. Minun lempipalvelu oli kuitenkin se, että pojat kantoivat mun laukut bussille. Sinneki nimittäin oli yllättävän pitkä matka. Matkalla bussiin tutustuin erääseen minulle uuteen käsitteseen, suomennettuna se on vihreä pysähtyminen. Eräs poika nimittäin kyseli että onko Suomessa sellaisia, minä kovasti ihmettelin että mikä se sellainen edes on. Hän sitten kertoi minulle, että se on sellainen että matkalla pysähdytään tekemään tarpeensa luontoon, sillä olihan matka melko pitkä. Joo... No, meillä Suomessa on busseissa vessat, et ei me oikee harrasteta tuommosia vihreitä pysähtymisiä.

Bussimatka oli mitä älyttömin kaikin puolin. Ekaksi, meijän kuski oli raju, sen tyyliin ei selvästikään kuulunu hidastaminen käännöksissä. Sitä jo hieman säikähti kerran että meneekö tää bussi nurin, ku melko isolla vauhdilla mutkaan mentiin. Toiseksi, meijän kuski ei vissii hirveänä muutenkaan liikennesäännöistä välittäny. Ja ihan selvästi tykkäsi vauhdista. Kyllä siinä muutaman kerran sai henkeä piätellä että törmätäänkö vastaantulevaan autoon vai ei, kun kuskimme halusi juuri nyt ohittaa edessämme kulkevan auton. Onneksi bussimme oli täynnä iloisia venäläisiä, jotka soitti kitaraa ja lauloi. Muutamien laulujen jälkeen he pyysivät meitäkin laulamaan jotakin suomalaista. Kyllähän me niille sitten esitettiin pelimies ja rusketusraidat. Jotain muutaki laulettiin, mutta alkaa jo pikkuhiljaa unohtua nuo yksityiskohdat.

Leirikeskukseen me saavuttiin viimeisinä, vaikka emme vielä siinä vaiheessa sitä tiedetty. Silloin kun me vasta mentiin tapamaan meidän ryhmänohjaajan muut jo piirteli asvaltille omia lippujaan. Maat, jotka osallistuivat leirille oli: Venäjä, Abhasia, Kiina, Ukraina, Valko-Venäjä, Espanja, Serbia, Italia, Ruotsi, Israel, Saksa, Latvia ja tietenkin Suomi. Sinne mentyämme mietimme kovasti millaisiakohan nuo abhasialaiset ovat, ja haluttiin kovasti tavata länsinaapurimme Ruotsin. Minä henkilökohtaisesti halusin tavata espanjalaiset, koska halusin päästä testaamaan mun espanjan taitoja, joita ei vielä kovin paljo kylläkään kerenny kertyä.

Minun huonetovereiksi sain kiinalaisen ja ukrainalaisen tytön. Tapasin kiinalaisen melkein heti, ja meillä lähtiki juttu luistamaan alusta lähtien. Silloin kun ukrainalinen tuli huoneeseen juttu vaan jatkui, ja silloin tajusin että huonetoverini ovat aivan mahtavia, ja tämä leiri tulee varmasti menemään todella hyvin.

Saimme hetken aikaa levähtää, jonka jälkeen alkoi viralliset avajaiset. Siihen kuului erilaista ohjelmaa, kuten leikkimielistä kilpailua ja tanssiesitystä. Heti ekana päivänä meijät myös tarkastettiin leirikeskuksen sairaalassa, haluttiin varmistaa, että kenelläkään ei ollut sikainfluenssaa. Kuva on leirikeskuksen eräästä rakennuksesta, tuossa rakennuksessa sijaitsee esimerkiksi sairaala.
Viimeinen kuva on otettu jo seuraavana päivänä tapahtuvasta esityksestä. Silloin kaikki toivotettiin tervetulleeksi vielä kerran, ja esitykseen kuului erilaisia temppuja tekevät pyöräilijät ja muuta jännittävää.

Ruokailu Lazurnyssa oli kans mielenkiintoinen kokemus. Me syötiin, niin että yhden pöydän äärellä istui ihmisiä eri maista. Minä pääsin ensimmäisenä syömään ukrainalaisten kanssa, jos nyt oikein muistan. Siinä sitä sitten tutustui aika kivasti uusiin ihmisiin. Ruoka-annokset meillä oli jo valmiina, emme siis saaneet ottaa niin paljon ku itteä huvitti, mutta se nyt ei ainakaan mua hirveänä haitannut. Minua kuitenkin haittasi se, että meidän juomalasit oli pienimmän kahvikupin kokoiset. Vesikannu ei ollut paljon sen suurempi. Siinä näkyy taas venäläinen kulttuuri, siihen nimittäin kuuluu se, että ei juoda samaan aikaan ku syödään. Leirillä oli kuitenkin sen verran kuuma, että jano oli yleinen ongelma. Ja Venäjällähän ei hanavettä saa juoda. Pelastuksena oli ihana pieni kioski.

Kioskilta sai tosi halvalla kaikkea jännää pikkupurtavaa ja juotavaa. Esimerkiksi 2 litran kokispullo maksoi about euron. Minun suosikkeja olivat kuitenkin jo lapsuudessa lemppareihin päässeet stakanchikit, ne on siis sellaisia älyttömän hyviä jäätelöitä. Ja yks sellainen jäätelö maksoi siellä 4 ruplaa, ja yks euro on noin 45 ruplaa, eli laskekaa siitä sitten kuinka kalliiksi tuli ostaa tuommonen jätski. Huono puoli tuossa oli se, et ne jätskit meinas aina olla loppu, ja niihin koukuttui aivan liikaa.

Jatkoa tulee pian...

Ulkonäkömuutoksia

Heti bloggailun alettuani ajattelin, että tuolle blogin ulkonäölle on kyllä pakko tehdä jotain. Haluanhan blogistani kuitenkin omanäköisen. Nyt sitten aamun koodailtuani onnistuin jopa muuttamaan tämän ulkoasua hieman. Muutos oli kyllä työn takana, kun olenhan tunnetusti piiloblondi, niinpä en tajunnut mitä pitää tehdä, vaikka ohjeet oli sen verran helpot, että kaikkien jotka on joskus tietokoneen nähnyt, ois pitäny ne heti tajuta. Mutta minkäs sille voi jos välillä aivot jää pois kyydistä?

Tänään tajusin pitkästä aikaa kuinka ulkoilma voi parantaa mielialaa. Muutaman päivän sairastelun takia en ole päässyt käymään ulkona ollenkaan. Aamupäivällä mentyäni pihalle piti ihan pysähtyä, pistää silmät kiinni ja tuntea ilman raikkaus sekä hellä tuuli kasvoilla. Se hetki oli mitä mahtavin ja piristi päivää mukavasti.

Alkuihmettelyä

Olen jo tietyn aikaa ajatellut aloittaa blogin pitoa. Nyt sitten tuli tämänkin tehtyä. En yhtäkkiä tiedäkään, mitä voisi kirjoittaa, mutta toivottavasti tämä helpottuu tässä näpyttelyn myötä.
Olen ehkä maailman huonoin kirjoittaja, mutta toivottavasti tästä nyt jotakin selkoa saa. Itseasiassa halusin aloittaa tämän vasta muutamien kuukausien jälkeen, nimittäin unelmissani on lähteä au pairiksi USA:han. Lähtöä olisi tarkoitus tehdä vasta puolentoista vuoden jälkeen, joten kerkeän tänne kaikkea muuta kyllä ennen sitä kirjoitella. Voitte kuitenkin olla varmoja, että aina kun tapahtuu jotain uutta ja ihmeellistä au paireiluun liittyen, tänne kerron siitä ensimmäisenä.
Itsestäni voisin sen verran mainita, että olen älytön unelmoija, mutta myös teen töitä unelmieni eteen. Olen esimerkiksi nyt vapaaehtoisena lastenhoitotyössä, koska niin niin haluan päästä näkemään elämää myös toisella puolen maapalloamme. Pidän myös erilaisista kulttuureista hyvin paljon, ja olenkin todella iloinen kun viime kesänä sain tilaisuuden osallistua kansainväliseen leiriin. Siellä tapasin paljon mahtavia ihmisiä, ja sain elinikäisiä ystäviä. Olen myöskin älytön höpöttäjä. Aina on kauheana asiaa, vaikka oikeasti mitään uutta ei olisi tapahtunut. Niinkuin huomaatte, nytkin tuli jo melko runsaasti tekstiä, vaikka alussa en yhtään tiennyt mistä aloittaa.
Ehkäpä tämä riittänee ensimmäiselle kerralle. Huomautuksena vielä, että pidän kommenteista hyvin hyvin paljon, joten minulle saapi kommentoida mitä ikinä mieleen pullahtaa.