Tänä kesänä sain mahdollisuuden toteuttaa minun pitkäaikainen unelma. Haaveilin noin neljävuotiaasta lähtien laskuvarjohyppäämisestä. Kuuntelin isäni laskuvarjojääkärin tarinoita hyppäämisestä innosta hihkuen ja päätin että vielä joskus minäkin hyppään. Yliopistossa opiskelut aloittaessa huomasin että sporttipassilla (Oulun korkeakouluopiskelijoille tarkoitettu alennuspassi) saa molemmista Oulun laskuvarjohyppyseuroista 90e alennusta hyppykursseista. Opiskelun alussa hinta tuntui silti liian korkealta. Viime vuonna kuitenkin päätin että unelmat eivät ole tarkoitettu vain unelmointia varten, vaan ne täytyy joskus myös toteuttaa. Päätin kerätä rahaa hyppyä varten ja ilmoittauduin kurssille.
Ennen sitä toki kävin pitkät keskustelut jo laskuvarjolla hypänneiden kanssa siitä, hyppäänkö tandemin vai lähdenkö itsenäiselle kurssille. Kun minut saatiin ylipuhuttua itsenäiselle kurssille, jouduin käymään kovat henkiset taistelut siitä, uskallanko sittenkään. Kun ilmoittauduin kurssille, fiilis oli mieletön. Ei voi olla totta, että vihdoin niin iso unelmani toteutuu!
Kurssilla käytiin teoriaa läpi perjantai-illan ja lauantaiaamun. Ensimmäiset pääsevät hyppäämään jo lauantaina, jos säät sallii. Perjantai-iltana kerhotalolla istuessa ja teorioita kuunnellessa mielessä pyöri yksi ja ainoa ajatus: "mihin ***** minä lähdin mukaan?!". Seuraavana yönä nukkuminen ei onnistunut kovin hyvin, sillä lauantaipäivän hyppyä jännitti todella paljon. Ajatukset olivat sekaisin, enkä voinut uskoa että olen ihan oikeasti hyppäämässä ulos lentokoneesta (toimivasta sellaista). Lauantaina kerholle ajaessa mahassa oli tuhansia ellei jopa miljoonia perhosia ja koko kroppa tuntui omituiselta. Teorioita kuunnellessa ja käytännön harjoituksia tehtäessä kerkesin kuitenkin hieman rauhoittua. "Kyllä tämän handlaa", ajattelin siinä vaiheessa. Sitten pääsin rauhoittumaan täysin, kun kuulin ettemme pääsisi tänään hyppäämään huonon sään takia. Teimme kuitenkin kokeet. Ja sitten meille kerrottiinkin, että sää muuttui paremmaksi, joten pääsemme hyppäämään. Neljä kokeen ensimmäiseksi kirjoittanutta pääsi hyppäämään ensimmäisenä. Minä kuuluin yhteen neljästä. Yhtäkkiä mahasta alkoi vääntää ja kädet tuntui tärisevän. Ei muuta kuin laskeutumispaikalle mars.
Laskeutumispaikalla laitettiin kamppeet niskaan ja kävelimme lentokenttää kohti. Tuntui siltä, että räjähdän jännityksestä ja pelosta näillä sekunneilla. Hiukset lenteli ikävästi kasvoille ja silmälasit eivät asettuneet, laskuvarjokin oli ärsyttävän painava. Kaikki ärsytti. Kun tulimme lähelle lentokonetta, tehtiin käytännön harjoitus koneesta poistumisesta vielä kerran. Sitten lentokoneeseen sisään ja ei muuta kuin menoksi.
 |
| Kuva ennen toista hyppyä. Silloin lentokoneeseen kiipeäminen ei enää jännittänyt niin paljon. |
Lentokoneessa istuessa en tainnut noudattaa sääntöjä siitä, että muiden hyppääjien pitää antaa olla rauhassa, sillä jännitys ja pelko oli siinä vaiheessa niin suuri etten osannut olla hiljaa. En ole eläessäni kiroillut niin paljon kuin sen ylösnousun aikana. Kirosin sitä että lähdin tuohon mukaan, kirosin sitä etten näe laskupaikka, kirosin sitä että olen typerä ja ajattelin että minä en yksinkertaisesti pysty tuohon. Kun lentokoneen ovi avattiin ensimmäistä kertaa ja ilmavirta valtasi pienkoneen, ajattelin että tämä oli tässä, minä tulen lentokoneella alas, en todellakaan ole hyppäämässä ulos! Ensimmäinen hyppääjä hyppäsi. Ovi meni kiinni. Toinen hyppääjä hyppäsi. Ovi meni kiinni. Nyt on minun vuoro! Eikäää! "Pakko kai se on mennä, tämä on minun unelma, tätä minä itse halusin", ajattelin. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa, henki ei tuntunut kulkevan. Sillä hetkellä ei todellakaan naurattanut. Hyppymestari vielä tarkisti laskuvarjon ja ovi avautui. Ilma virtasi lentokoneen sisään, tukka heilui enkä edelleen tiennyt mihin minun tulee laskeutua. "Missä on meidän laskeutumispaikka?", kysyin paniikissa mestarilta. Hyppymestari näytti sen minulle, tuntui että hieman rauhotuin. Sitten kuului "OVELLE, MENE!". Sillä hetkellä sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi, enhän minä TUONNE voi mennä! Mitä tuo hyppymestari kuvittelee? Olemme kilometrin korkeudessa ja minunko pitää vaan astua koneesta ulos, roikkua streevalla ja päästää irti? Ei siinä ole mitään järkeä! Katsoin hyppymestariamme, hän hymyili. Hymy rauhoitti. Kiipesin ulos lentokoneesta ja yritin jäädä streevalle roikkumaan. Se nyt ei mennyt aivan kuten piti ja tipahdin, pyörähdin ja yhtäkkiä tajusin lentäväni. Tsekkasin varjon, korkeuden, laskeutumispaikan jne ja katsoin ympärilleni. Siinä hetkessä ymmärsin miksi tämä oli minun unelmani niin pitkään! Maailma näytti täydelliseltä sillä hetkellä. Ohjailin laskuvarjoa ja katselin maisemia, kuinka kaunista!
 |
| Siellä minä lentelen |
Laskeutuminen jännitti todella paljon, mutta se meni ensimmäiseksi kerraksi erittäin hyvin. En toki onnistunut täydellisesti ja pyörähdin maassa, mutta se ei haitannut. Osuin kuitenkin laskeutumispaikkaan, enkä laskeutunut edes ojaan tai tuuliviiriin. Maassa ollessani huomasin että koko kroppani tärisee ja kädet eivät tottele käskyjäni. Vein laskuvarjon pakkauspaikalle ja jäin pohtimaan teinkö tuon todella äsken. Fiilis oli huikea! Fiilis ei kuitenkaan kestänyt huikeana kovin kauan, sillä tajusin että minua oksettaa ja pyörryttää. Hyppymestari oli sanonut meille noin 1 000 kerta, että täytyy muistaa hengittää, mutta se taisi silti jostain syystä unohtua.
 |
| Laskeutuminen ja laskeutumisasento |
Seuraavana päivänä lähdin hyppäämään uudestaan. Hyppäsin kaksi kertaa. Yritin parhaani, jotta kaikki suoritukseni onnistuisivat täydellisesti. Eivät onnistuneet. Neljännen kerran hyppäsin parin viikon kuluttua kolmesta ensimmäisestä hypystä. Silloin hyppääminen jännitti taas hieman enemmän. Valitettavasti kurjista keleistä johtuen en päässyt hyppäämään syksyllä sen enempää ja neljä hyppyä jäi vielä keväälle suoritettavaksi. Tällä hetkellä ajatus hyppäämisestä tuntuu taas todella hurjalta ja streevalle kiipeäminen jännittää. Saa nähdä millaiset fiilikset on keväällä ensimmäisen hypyn jälkeen.
Video on varmaan taas aivan hirveän huonolaatuinen, kun tämä blogger huonontaa aina näiden laadun. Mutta siinä on video minun ensimmäisestä hypystä ja epäonnistuneesta lentokoneesta ulos astumisesta.
Jos joku unelmoi laskuvarjohyppäämisestä, kannustan toteuttamaan unelmansa, se on sen arvoista! Vastuun ottaminen itsestään jo ensimmäisen hypyn aikana tuntuu hurjalta, mutta jännitys palkitsee. En ole kokeillut tandemhyppyä, mutta tällä hetkellä uskon, ettei se tunnu läheskään niin hurjalta kuin yksin hyppääminen. Sitä paitsi yksin saa hypätä 8 kertaa samaan hintaan kuin yhden tandemhypyn! :) Ei muuta kuin taivaalle toteuttamaan unelmia!
