Juttelemisen salat

Olen viime aikoina hirveästi korostanut, että ihmisten täytyy jutella. Niin täytyy tehdä, jotta ongelmat selvitettäin, jotta ihmisille tulisi parempi olo. Jos ei puhu onglemat patoutuu sisälle ja tuntuu loppujen lopuksi ylitsepääsemättömiltä. Miksi sitten jutteleminen on kuitenkin niin vaikeaa, jos sen pitäisi auttaa?

Tuntuu että kulttuurissamme korostetaan yksilöllisyyttä liikaa. Aina pitäisi pärjätä yksin. Mutta täytyykö oikeasti? Eikö sitä voisi pyytää apua muilta kun itsellä on huono tilanne? Täytyykö kaiken pitää sisällä vai voiko huolia jakaa toisen kanssa?

Varsinkin virheistä jutteleminen on vaikeaa. Tuntuu ettei toinen varmasti hyväksy mitä toinen on mennyt tekemään. Kulttuurissamme vallitsee paitsi yksilöllisyyden ihanne myös joku todella hassu kuva superihmisestä. Superihminen ei koskaan tee virheitä ja hän osaa kaiken. Jokaisen ihmisen tulisi olla tällainen. Valitettavasti (tai ehkä ihan hyvä niin) tämä ei kuitenkaan käytännössä ole mahdollista. Miksi sitten virheiden myöntäminen on vaikeaa? Ovatko totuuden seuraukset liian rankkoja? Onko parempi pitää asiat salassa ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut? Silloinhan saisi jatkaa ihanaa elämää eteenpäin, eikä virheestä enää tarvitse kantaa huolta. Vai pitäiskö virheen kuitenkin myöntää ja elää seuraukset läpi?

Kuva on otettu täältä